"Kuoleman kauhun valtaamana ponnistin kaikki voimani ja vielä kerran puskin liikkuvaa seinää. Turha vaiva! Se lähestyi hiljaa ja varmasti. Lattia oli enää tuskin metrin levyinen. Menin sen toiseen päähän, käänsin kasvoni seinään päin ja ummistin silmäni. Odotin milloin rutistus alkaa. Kunpahan tappaisi nopeasti!
"Mutta yhtäkkiä, kun kaiken toivoni olin jo heittänyt, kuulin tutun äänen takanani: 'Hyvää päivää! Otetaanko vierasta vastaan?'
"Pyörähdin niinkuin remmillä vedettynä ja näin neiti Mathilda Wreden seisovan kujan keskipalkoilla, huulet hymyssä ja silmät säteillen herttaisen ystävällisesti. Hän oli niin levollinen kuin ei mitään vaaraa olisi olemassakaan.
"Minä olin aivan suunniltani ihmetyksestä ja huusin: 'Neiti, me rutistumme täällä!'
"Surullisen säälivästi hän katsahti minuun, samalla kuin sormellaan sileää seinää koskettaen virkkoi: 'Pökerö, onhan tuossa ovi!'
"Ja siihen kohtaan seinää, johon hänen sormensa koski, avautui leveä kaksipuolinen ovi. Yhdellä hyppäyksellä seisoin sen kynnyksellä Oven takana alkoivat kahdet rautarappuset: toiset alas, toiset suoraan ylöspäin.
"'Kiiruhtakaamme joutuin pois tästä kauheasta paikasta!' kehoitin.
"'Menkää yksinänne', hän sanoi, 'minä tahdon olla siellä, jossa rakkauden tarjoamaa apua tarvitaan.'
"Hänen äänensä värisi rakkaudesta kaikkia kärsiviä kohtaan. Näin ovien sulkeutuvan ja neiti Wreden jäävän niiden taakse. Sain kiinni hänen ranteestansa ja kiskoin siitä häntä mukaani. En onnistunut. Hän jäi sinne, josta itse juuri pelastuin, mutta kuulin hänen äänensä oven takaa sanovan:
"'Jos rutistun tänne syvyyksiin, toivon sen saavani tehdä monen kärsivän puolesta. Ja teiltäkin pyydän, pyrkikää ylöspäin, suoraan valkeutta kohden.'