Mathilda oli kuullut "pakarinvintillä" vietetystä elämästä ja päätti eräänä iltapäivänä lähteä sinne. Vartijat, jotka, pitivät paikkaa vaarallisena, varoittivat häntä, mutta hän seurasi sisäistä kehoitusta ja meni kuitenkin.
Portaat veivät nelikulmaisen aukon läpi tavattoman suureen huoneeseen, joka tuntui pimeältä, vaikka siellä täällä paloi pieni lamppu. Huoneen ilma oli hirvittävä. Oli satanut, vangit olivat riisuneet päällystakkinsa, ja heikossa valossa saattoi nähdä, kuinka märät vaatteet höyrysivät. — Harmaata, harmaata, harmaata kaikkialla! Harmaita kasvoja, harmaita muureja, harmaita takkeja!
* * * * *
Mathilda huusi tultuaan huoneeseen niin kovaa kuin suinkin jaksoi:
"Hyvää iltaa, ystäväni!"
Tuli hiljaista ja harmaat olennot siirtyivät lähemmäksi. "Haluatteko kuunnella, jos kerron teille vähän?" alkoi hän. "Siitä ei tule raamatunselitys." — "Kyllä, kyllä", kuului joka puolelta yhteen ääneen.
"Minä olen kuullut niin hienon kertomuksen erään kalastajan huomioista, kun hän seisoi muutamana aamuna rannalla askarrellessaan verkkonsa kanssa. Siinä seisoessaan hän näki nuoren ylpeän kotkan, joka oli laskeutunut läheiselle kivirauniolle. Mies keskeytti työnsä ihaillakseen kaunista, voimakasta lintua. Äkkiä hän näki sen kiivaasti säpsähtävän ja kohoavan nuolen nopeudella ilmaan. Kalastaja seurasi katseellaan linnun nopeata lentoa, ja pian näytti kotka vain pieneltä mustalta pisteeltä kirkkaalla taivaalla. Valmiina työntämään veneensä rannasta mies näki pilkun siellä ylhäällä käyvän yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja pian hän huomasi, ettei lintu voinut enää pysytellä ylhäällä. Se syöksyi suin päin alas ja putosi veteen. Kalastaja souti kiireesti paikalle, otti linnun ja näki ihmeekseen, että ylpeä nuori kotka oli kuollut. Ja tutkittuaan sitä tarkemmin hän löysi pienen kyykäärmeen, joka oli puristautunut kotkan rintaan. Linnun levätessä kivirauniolla oli käärmeen poikanen ryöminyt lämpimien höyhenten alle ja lopettanut myrkyllisillä pistoillaan ylpeän lennon, nuoren voimakkaan elämän. Lintujen kuningas oli levon ja ruuan houkuttelemana jättänyt kotipaikkansa puhtaan vapaan ilman ylhäällä kukkuloilla ja laskeutunut maan kivikoille, joissa käärme vaanii uhriaan."
"Sallitteko minun kertoa mitä ajattelin kuullessani tämän?" kysyi
Mathilda.
"Kyllä, kertokaa, kertokaa!"
"Minä ajattelin: Eiköhän jokainen meistä voi tuntea itseään tuossa kotkassa? Emmeköhän liene itse kukin ajatelleet elämää ihanana ja suurena, hyvänä ja hienona? Ja kaipuumme on pyrkinyt ylöspäin, korkeisiin puhtaisiin ilmapiireihin — — —. Mutta alhaalla kivikoissa — maailman arvottomassa ilohumussa — oli käärmeitä ja vaanivia vaaroja. Me uuvuimme ja halusimme levätä ja istuessamme tulivat käärmeenpoikaset ja pistivät meitä siiven alle sydämeen. Sinä kenties näitkin sen matelevan esiin, mutta pidit sitä liian pienenä ja vaarattomana ja sinua ehken huvitti leikitellä sen kanssa. Ja äkkiä sinua olikin pistetty — pistetty käteen, jalkaan, päähän tahi sydämeen! Kertomuksessamme kalastaja näki kotkan kuolevan. Meitä on purtu ja me olemme sairaita. Jotkut meistä olivat hyvinkin huonossa kunnossa, mutta meillä on vielä vähän jäljellä. Me voimme vielä saada lääkettä käärmeenpistoon. Vaikkakin siipi on murtunut, voimme kuitenkin päästä jotenkin eteenpäin. Emmekö, ystävät, päättäisi, ettemme viivyttele vaarallisilla paikoilla? Se päätös antaisi meille voimia uuteen korkeuslentoon ja kantaisi meidät kauemmaksi kuin ennen."
Ja taas kuului joka puolelta: "Kyllä, kyllä!" Jotta ei turmelisi vaikutusta, jonka kertomus oli ilmeisesti tehnyt, ei Mathilda Wrede kajonnut mihinkään muuhun keskustelun aiheeseen, vaan kysyi, oliko laulukuoron jäseniä läsnä. Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi: "Jos tahdotte oikein ilahduttaa minua, niin laulakaa joku kansanlaulu!" Vankien oli tavallisesti tapana laulaa hänen mielikseen hengellisiä lauluja, mutta niissä tuntuu usein hänen mielestään olevan väärä kaiku. Laulun vaiettua pyydettiin häntä innokkaasti kertomaan lisää. Hän puheli silloin, kuinka ihania ihmisiä hän oli kesämatkoillaan tavannut korpiseuduissa, osoittaakseen, että suuret korvet luovat suuripiirteisempiä persoonallisuuksia kuin kaupungit.