Olen ottanut tehtäväkseni kertoa tässä tarinassani, ainoatakaan piirrettä salaamatta tai muuttamatta, elämäni tuskallisimman ja nöyryyttävimmän kohtauksen.
Vähintäkään mielihyvää ei siitä minulle lähde, mutta teen sen pelkästään saadakseni tilaisuuden esittää lieventäviä seikkoja, mikä minulta tähän asti on tykkänään kielletty.
Käsitän aivan hyvin että pitkähkön selityksen julkaiseminen käytöksestänsä jossakin epäiltävässä jutussa ei ylipäänsä ole paras keino menetetyn maineen puhdistamiseksi: mutta omassa tapauksessani löytyy eräs jolle minun ei ole sallittua enää koskaan suusanallisesti puolustautua — jos huomaisinkin kykeneväni sitä yrittämään. Ja koska hän ei mitenkään voisi ajatella minusta pahempaa kuin jo ajattelee, niin kirjotan tämän, tietäen ettei siitä voi olla minulle vahinkoa, ja heikosti toivoen että se osuisi hänen näkyviinsä ja herättäisi epäilyä tokko olen ihan niin tunnoton konna, niin luihu tekopyhä, kuin miltä pakostakin olen hänen silmissään näyttänyt.
Sellaisen tuloksen pelkkä mahdollisuus saa minut täysin välinpitämättömäksi kaikesta muusta; huolettomasti paljastan koko lukevan maailman ivalle heikkouteni ja häpeäni, koska siten mahdollisesti voin jossakin määrin saada takaisin erään henkilön suotuisaa mielipidettä minusta.
Tämän verran sanottuani alotan enempää siekailematta tunnustukseni:
Nimeni on Algernon Weatherhead, ja voin lisätä että palvelen eräässä hallinnollisessa virastossa: että olen ainoa poika ja asun kotona äitini kanssa.
Meillä oli ollut talo Hammersmithissä kunnes vuokrakautemme loppuessa juuri ennen tämän kertomuksen tapahtuma-ajan alkua äitini päätti että minun terveyteni kaipasi iltaisin maalais-ilmaa, ja niin otimme "sopivan huvila-asunnon" eräällä niistä monilukuisista rakennustiloista joita viime aikoina on ylen runsaasti ilmestynyt Lontoon ympäristöön.
Olemme nimittäneet sen "Wistaria huvilaksi". Se on sievä pikku asumus, viimeinen irrallisten huvilain rivissä, joilla jokaisella on etupuolella pienoinen maalainen ajoveräjänsä ja sorakäytävänsä ja takana nurmikkoa riittämään tennis-kentäksi, ja pitkin sen laitaa kulkee tie mäen yli rautatieasemalle.
Olisin tosin toivonut että isäntämme vähän aikaa sen jälkeen kun vahvisti vuokrasopimuksemme olisi saanut löydetyksi jonkun muun paikan hirttäytyäkseen kuin erään ullakkomme, sillä seurauksena siitä jätti meidät palvelusneitsyt aina parin kuukauden kuluttua hurjassa hermokohtauksessa, kuultuaan murhenäytelmän jossakin ostoksillaan käydessään ja luonnollisesti oitis jälkeenpäin "nähtyänsä jonkun".
Silti se on miellyttävä talo, ja voin nyt melkein antaa anteeksi isännälle kolttosen, jota aina katson törkeäksi itsekkyydeksi hänen puoleltaan.