Maalla, niin lähellä kaupunkiakin, on likeisin naapuri jotakin enempääkin kuin pelkkä numero; hän on mahdollinen tuttava, joka pitää uutta tulokasta ainakin koevierailun arvoisena. Pian sain tietää että naapuritaloa piti hallussaan eversti Currie, palveluksesta eronnut intialaisen rykmentin upseeri; ja useasti, kun matalan rajamuurin yli vilahdukselta näin sorean tyttömäisen vartalon liehuvan naapuripuutarhan ruusupensastossa, eksyin hauskasti haaveksimaan ei etäistä aikaa jolloin meitä erottava muuri olisi (kuvaannollisesti) jaoitettu maan tasalle.
Muistan — oi miten elävästi! — jännittyneesi! värähtäneeni kuullessani äidiltäni eräänä iltana kaupungista palatessani että Curriet olivat käväisseet meillä vierailulla ja tuntuivat haluavan ystävällisiä naapurillisia välejä.
Muistanpa myös sunnuntai-ehtoopäivän jona vastasin heidän käyntiinsä — yksinäni, koska äitini oli sen jo viikolla tehnyt. Seisoin everstin huvilan portailla odottamassa ovea aukenevaksi, kun minua säpsähdytti raivoisa ärinä ja luskutus takaapäin, ja käännähtäessäni huomasin ison villakoiran yrittelevän tapailla sääriäni.
Se oli sysimusta, oikeasta korvasta puuttui toinen puolikas ja kuonon päässä törrötti hullun pienet paksut viikset; sen karva oli ajeltu mukamas leijonan tapaan, minkä jostakin salaperäisestä syystä arvellaan parantavan villakoiran ulkonäköä, mutta parturi oli jättänyt joitakuita pieniä karvatukkoja oikullisesti koristamaan sen lonkkia.
Sitä katsellessani ei voinut olla muistumatta mieleeni toinen musta villakoira, jota Faust jonkun aikaa kestitsi onnettomilla tuloksilla, ja ajattelin että varsin kohtuullinen määrä loitsusanoja riittäisi saamaan paholaisen esille tästä pedosta.
Se pani minut peräti kiusalliselle päälle, sillä minä olen hieman hermostunut luonteeltani, tunnen luontaista kammoa koiria kohtaan enkä hevillä pysty suotuisimmissakaan olosuhteissa täydellä luottamuksella suoriutumaan asianmukaisista seuratavoista, ja totisesti oli tietoisuus siitä että vieras ja nähtävästi vihainen koira järsi kantapäitäni kaikkea muuta kuin rohkaisevaa.
Currien perhe vastaanotti minut mahdollisimman herttaisesti: "kovin hauskaa tulla tuttavaksenne, hra Weatherhead", sanoi rouva Currie pudistaessani hänen kättään. "Näen", hän lisäsi leppeästi, "että olette tuonut koiran sisälle matkassanne". Tosiasia on että olin vetänyt koiran sisälle takinliepeissäni roikkuvana, mutta silminnähtävästi ei ollut mitään tavatonta vieraitten saapua tällä vähemmän arvokkaalla tavalla, sillä hän irrotti elukan vähääkään oudostumatta, ja niin pian kuin olin tarpeeksi tointunut kävimme keskustelemaan.
Sain tietää että eversti ja hänen puolisonsa olivat lapsettomat, ja että puutarhamuurin yli näkemäni solakka olento oli Lilian Roseblade, heidän sisaren- ja kasvattityttärensä. Hänkin tuli vähää jälkeenpäin huoneeseen, ja esiteltäessä tunsin että hänen suloiset nuorekkaat kasvonsa, joita tummanruskean tukan pehmeät kiehkurat varjosivat, ylenpalttisesti vastasivat kaikkia haaveellisia toiveita joilla olin sitä hetkeä odotellut.
Hän puheli minulle näpsään, luottavaiseen, pyytelevään tapaan, jota olen kuullut hänen rakkaimpain ystäväinsä moittivan lapselliseksi ja teeskennellyksi, mutta silloin oli mielestäni hänen sävyssään sanomatonta suloa ja viehkeyttä, ja sen muisto kivistelee nyt sydäntäni pistoksin jotka eivät ole yksistään tuskaa.
Jo ennen kuin everstikään näyttäysi aloin nähdä, että vihollisellani, villakoiralla, oli poikkeuksellinen asema tuossa huonekunnassa. Tämä oli yllinkyllin selvää poistuessani vierailultani.