Se näytti olevan heidän kotoisen elämänsä keskus, ja rakastettava Liliankin kieppui tyytyväisesti sen ympärillä jonkinlaisena seuralaistähtenä; se ei omistajansa silmissä voinut tehdä mitään väärää, sen etuluuloja (ja se oli kovin ahdasmielinen eläin) pidettiin ankarassa arvossa, ja kaikki kotoiset hommat järjestettiin etusijassa sen mukavuutta silmällä pitäen.
Saatan olla väärässä, vaan en voi uskoa viisaaksi korottaa mitään villakoiraa noin ylevälle jalustalle. Miten tämä erityinen koira, niin tavallinen nelijalkainen kuin konsanaan on ilmaa hengittänyt, oli saanut noin tehotuksi lumoutuneihin omistajiinsa, sitä en ole milloinkaan pystynyt ymmärtämään, mutta niin vaan oli asian laita — anastipa se pääosan keskustelustakin, joka aina hetkeksi tyrehdyttyään tuntui jonkun luonnollisen lain painosta kierähtävän siihen.
Minun täytyi kestää pitkä elämäkerrallinen luonnekuva siitä — mitä sanomalehtipakinassa nimitettäisiin "kaskukuvailuksi" — ja jokainen veres juttu tuntui minusta osottavan pedon turmeltunutta ilkeyttä yhä räikeämmässä valossa ja saattavan perheen hessahtavan ihailun aina vaan kummastuttavammaksi.
"Kerroitko hra Weatherheadille, Lily, Bingosta" (Bingo oli villakoiran mieletön nimi) "ja Taoksista? Et? Kah, minun täytyy kertoa hänelle se seikkailu — siinä on hänelle nauramista. Tacks on puutarhurimme alhaalla kylässä (tunnetteko Tacksin?). No, Tacks kävi täällä naulaamassa kukkaislavaa tikkaiden harjalla, ja kaiken aikaa istui Bingo mestari levollisena niiden juurella katselemassa, millään ilveellä suostumatta lähtemään tiehensä. Tacks sanoi sen olevan aimo hupina hänelle. No, kun Tacks viimein oli valmis ja kapusi alas, niin mitäs arvelette tuon juukelin tehneen? hiipipä hissukseen takaapäin, haukkasi palan molemmista pohkeista ja säntäsi pakoon. Oli vaaninut sitä koko ajan! Ha, ha! — syvästi harkittua tuo, vai mitä?"
Myönsin sisäisesti värähtäen että tuo oli sangen syvällistä, itsekseni ajatellen että jos tämä oli näytteenä siitä miten Bingo tavallisesti kohteli seudun asujamia, niin olisi merkillistä jollei se suistuisi vielä syvemmälle ennen kuin — luultavasti juuri ennen kuin — saisi kuolemansa.
"Uskollinen vanha koira!" sopotti rouva Currie: "otaksuithan Tacksin ilkeäksi murtovarkaaksi, etkö niin? et tahtonut antaa rosvota herraasi, ethän?"
"Oivallinen talonkoira", puuttui puheeseen eversti. "Peijakas, en koskaan unohda miten se äskettäin pani Heavisides paran ottamaan käpälät allensa! Oletteko koskaan tavannut Heavisidesiä, Bombayn pataljoonasta? Niin, Heavisides oleskeli täällä, ja koira tapasi hänet eräänä aamuna hänen tullessaan alas kylpyhuoneesta. Ei tietenkään tuntenut häntä intialaisiin roimahousuihin ja yönuttuun pukeutuneena ja kävi päin. Se pidätteli vanhaa Heavisides parkaa porrastaivakkeen ikkunan ulkopuolella vesisäiliön päällä neljännestunnin ajan, kunnes minun oli tuleminen lakkauttamaan piiritys!"
Sellaisia olivat jutut koiran retkaleen ääliömäisestä villiydestä joita minun oli pakko kuunnella, ja kaiken aikaa istui tuo peto vastapäätä minua takkataljalla, vilkuen minuun tuuhean takkunsa alta häijyn tihruisilla silmillään ja pohtien mihin kohtaan minua iskisi hampaansa noustessani lähtemään.
Tämä oli alkuna tuttavuudellemme, joka väleen vapautui kaikista muodollisuuksista. Oli hyvin hauskaa poiketa sinne päivällisen jälkeen, vieläpä istua everstin kumppanina punaviinin ääressä ja kuunnella lisää juttuja Bingosta, sillä myöhemmällä sain mennä sievään vierashuoneeseen, ottaa teeni Lilianin kädestä ja kuunnella hänen soittaessaan meille Schubertia kesän iltahämyssä.
Villakoira oli kylläkin aina tiellä, mutta senkin ruma musta pää tuntui jonkun verran menettävän rumuuttaan ja julmuuttaan Lilianin laskiessa sille kauniin kätösensä.