Ylimalkaan luulen Currien perheen tunteneen suopeutta minua kohtaan: eversti piti minua keskulaisen, naimakelpoisen nuoren miehen vilpittömänä näytteenä — kuten todella olinkin — ja rouva Currie osotti minulle suosiota äitini vuoksi, johon oli tullut suuresti kiintyneeksi.
Mitä Lilianiin tuli, niin olin näkevinäni että hän piankin aavisteli millä tuntein häntä ajattelin eikä ollut siitä pahoillaan. Odottelin kutakuinkin toiveikkaasti päivää jona voisin rukkasia pelkäämättä ilmaista rakkauteni.
Mutta suurena vastuksena oli polullani se haitta etten mistään hinnasta voittanut Bingon suopeutta. Perheen jäsenet itsekin useasti valittivat tätä pahoilla mielin. "Nähkääs", huomautteli rouva Currie puolustellen, "Bingo on koira joka ei hevillä kiinny vieraisiin" — vaikka mitä siihen asiaan tulee, niin arvelin sen olevan tuskallisen altis kiintymään minuun.
Hartaasti yritin hieroa sovintoa. Toin sille lepyttäviä sämpylöitä — mutta tämä oli heikkoa ja tehotonta, sillä se hotkaisi ne ahnaasti ja vihasi minua yhtä katkerasti kuin konsanaan, alusta asti tuntien minua kohtaan ääretöntä halveksumista ja epäluottamusta, jota eivät mitkään mairitteluni pystyneet poistamaan. Katsahtaessani nyt tapausten kulkuun olen taipuvainen uskomaan että sitä varotteli ennustava vaisti siitä mikä minun kauttani sen kohtaloksi koituisi.
Ainoastaan koiran hyväksymistä tarvittiin jotta olisin päässyt lujaan asemaan Currien perheessä ja kenties jotta Lilianin häilyvä sydän olisi tehnyt päätöksensä minun hyväkseni; mutta vaikka kosiskelin tuota järkähtämätöntä villakoiraa itsepintaisuudella jota en voi punastumatta muistella, niin se pysyi uppiniskaisen lujana.
Silti kohteli Lilian minua päivä päivältä yhä rohkaisevammin; päivä päivältä ylenin hänen kasvattivanhempiensa mielipiteissä; aloin toivoa piakkoin pystyväni heittämään kaiken koirapolitiikan sikseen.
Huvilassamme oli haittana (paitsi itsemurhan haikua) seikka joka on välttämättömästi tässä mainittava. Yhteisestä suostumuksesta olivat kaikki lähiseudun kissat valinneet puutarhamme iltayhtymiänsä varten. Luulen että meidän kirjava keittiökissamme lienee ollut jonkunlainen paikkakunnallisen kissayhteiskunnan johtaja — tiedän että sillä oli "vastaanotto" soiton ja laulun ohella useimpina iltoina. Äiti parkani huomasi tämän häiritsevän hänen ehtoopäiväuinahdustansa, eikä ihmekään, sillä jos armeija aaveita olisi kirkunut ja kiljunut puistikossamme tai se olisi varattu aavemaailman lastentarhaksi hampaidensaantiaikana, niin ei meteli olisi mitenkään saattanut olla hirvittävämpää.
Haudoimme keinoja vapautuaksemme tästä rasituksesta: myrkky olisi tietysti tehonnut, mutta ajattelimme että sen käyttäminen näyttäisi pahalta ja johtaisi rettelöihinkin, jos joka aamu nähtäisiin valikoima kissoja kamalissa väänteissä huokumassa viimeisiä hengenvetojaan eri osissa samaa puutarhaa.
Ampuma-aseissakin oli vastuksensa ja ne tuskin olisivat edistäneet äitini uinailuja, joten olimme jonkun aikaa aivan neuvottomina. Vihdoin eräänä päivänä satuin kaupungilla kävellessäni (onnettomana hetkenä) näkemään kapineen joka minusta tuntui olevan ihan omiansa — erittäin vankkarakenteisen ilmapyssyn erään pyssysepän ikkunassa. Astuin oitis myymälään, ostin sen ja vein riemuiten kotiin; se olisi äänetön ja vähentäisi paikkakunnan kissojen keskimäärää yleisempää huomiota herättämättä — pari nyrhäystä riittäisi saamaan kissojen muotipaikaksi jonkun syrjäisemmän sopen.
Siekailematta ryhdyin koettamaan asettani. Samana iltana istuin hämärän tultua lukuhuoneeni ikkunassa väijyksissä, suojelemassa äitini lepoa. Heti kun kuulin pitkäveteisen uikahduksen, valmistavan pärskytyksen ja sitä seuranneen hurjan juoksukilpailun aloin asketella ääntä kohti. Minussa lienee kansallista metsästäjähenkeämme, sillä vereni humisi kiihkosta; mutta kissan ruumiinrakenne ei nähtävästi kärsi vakavaa haittaa lyijystä, ja aloin peljätä ettei ampumataitoni todisteeksi jäisi mitään voitonmerkkiä.