Mutta yht'äkkiä näin mustan haamun puikahtavan pensaiden takaa. Odotin kunnes se livahti alapuolellani olevan keittiön ikkunasta tulvivan valovirran poikki, ja silloin tähtäsin tarkkaan ja laukaisin.
Tällä kertaa ainakin tepsi — kuului tukahtunut älähdys, kahinaa — ja kaikki oli taas hiljaista. Ryntäsin ulos tyynesti ylpeillen kostoni menestyksestä noutamaan sisälle uhrini ruumista, ja erään laakeripuun juurelta löysin, en kuljeksivaa kollikissaa, vaan (kuten tarkkaälyinen lukija epäilemättä on aikaa sitten aavistanut) everstin mustan villakoiran värisevän raadon!
Aijon tässä kertoa pelkän koristelemattoman totuuden, ja tunnustan että minä ensimältä, nähdessäni mitä olin tehnyt, en ollut pahoillani. Olin aivan viaton kaikkeen teon aikomiseen, mutta en tuntenut vähintäkään surua. Jopa nauroinkin — hulluudessani — ajatellessani että noin oli kaikessa tapauksessa päästy Bingosta; se este oli poissa, väsyttävä sovintohommani oli ainiaaksi lopussa!
Mutta pian tuli vastavaikutus; älysin tekoni kauhean luonteen, ja minua värisytti. Olin tehnyt kolttosen, joka saattaisi ijäkseni karkottaa minut Lilianin parista! Kaikessa tietämättömyydessäni olin surmannut jonkunlaisen pyhän eläimen, eläimen johon Currien perhe oli hellimmillä tunteilla kiintynyt! Miten saisin asian lievimmästi ilmoitetuksi heille? Lähettäisinkö heille Bingon, kirjelippu sidottuna kaulaan, pahotteluineni ja vilpittömine surun-ilmauksineni? Se näyttäisi liian suuresti riistan lahjoittamiselta. Eikö minun itseni pitäisi kantaa se sinne? Käärisin sen hienoimpaan suruharsoon, pukeutuisin mustaan sen muistoksi — Curriet tuskin pitäisivät vahakynttilää ja valkeata hurstia, tai säkkiä ja tuhkaa liiallisena sovitusmuotona — mutta en voinut ryömiä juuri niin inhottavan nöyryytetysti.
Tuumailin mitä eversti sanoisi. Olihan hän yleensä yksinkertainen ja suopea, mutta tarpeen tullen hyvinkin tuima, ja tunsin pahoinvointia tuumiskellessani uskoisiko hän, ja vielä pahempi, uskoisiko Lilian, että tämä todella oli tapaturma? He tiesivät mitä etua minulla oli edesmenneen villakoiran vaientamisesta — uskoisivatko he silkan totuuden?
Vannoin että heidän täytyisi uskoa minua. Teeskentelemättömän murheeni ja kaiken salailun puutteen täytyi voimakkaasti puhua puolestani. Valitsisin suotuisan hetken tunnustukselleni: vielä samana iltana ilmaisisin kaikki.
Kuitenkin kammotti minua edessäni oleva velvollisuus, ja murhemielin polvistuessani vainajan viereen ja kunnioittavasti oikoessani sen jäykistyneet jäsenet ajattelin että kohtalo menetteli kohtuuttomasti, toimittaessaan hyvää tarkottavan miehen, jolla eivät hermot olleet raudasta, tuollaiseen asemaan.
Sitte kauhukseni kuulin maantieltä puutarhan ulkopuolelta tuttujen askelten kajahtelevaa töminää ja tunsin burmalaisen sikaarin omituista tuoksua. Siellä oli eversti itse, joka oli vienyt tuomittua Bingoa tavalliselle iltakävelyllensä.
En oikein tiedä miten se kävi, mutta äkillinen säikky minut valtasi. Pidättelin hengitystäni ja yritin näkymättömänä lyyhistyä laakeripuitten taakse; mutta hän oli nähnyt minut ja astui heti tiepuoleen puhuttelemaan minua pensas-aidan yli.
Hän seisoi vajaan kahden metrin päässä lemmikkinsä ruumiista! Onneksi oli ilta tavattoman pimeä.