"Hei, tekö siinä, hä?" hän alotti sydämellisesti: "älkää nousko, poikani, älkää suotta". Yritin asettua villakoiran eteen, enkä noussut — ainakin ainoastaan tukkani teki sen.
"Olette myöhään liikkeellä", hän pitkitti: "puutarhaanne muokkaamassa vai?"
En voinut vastata että olin muokkaamassa hänen koiraansa! Ääneni värisi, kun hämyn verhoamassa syyllisessä hämmennyksessäni sanoin että oli kaunis ilta — vastoin totuutta.
"Pilvessä", vastasi eversti, "pilvessä — sataa kait ennen aamua.
Oletteko muuten nähnyt Bingoa siellä?"
Tämä oli käännekohta. Minun olisi pitänyt vastata murheellisesti: "Kyllä, minua surettaa ilmoittaa että minulle on sattunut peräti onneton tapaturma sen kanssa — tässä se on — totta puhuen pelkään ampuneeni sen!"
Mutta en kyennyt. Olisin voinut ilmaista hänelle omalla ajallani, valmistetussa sanamuodossa — vaan en silloin. Tunsin että minun oli käytettävä kaikki järkeni lahjat voittaakseni aikaa ja rimpuillakseni kysymysten kanssa.
"Mitä", kysyin lyijymäisen kepeästi, "eihän se vaan ole luikahtanut hyppysistänne?"
"Mitään semmoista ei se ole eläissään tehnyt!" vakuutti eversti kiihkeästi; "se ryntäsi rotan tai sammakon tai muun perään moniaita minuutteja takaperin, ja seisahtuessani sytyttämään sikaria kadotin sen näkyvistäni. Luulin nähneeni sen livahtavan veräjänne alitse, mutta olen huudellut sitä edustalta eikä se tule ulos".
Ei, eikä enää koskaan tulisi. Mutta everstille ei saattanut kertoa sitä vielä. Sepustelin taas: "Jos", virkoin epävakaisesti, "jos se olisi pujahtanut tänne veräjän alitse, niin olisin sen nähnyt. Kenties se sai päähänsä jolkkia kotiin?"
"Niin, varmaankin minä sen ovelan veijarin tapaan kynnykseltäni!
Kuulkaas, mitäs arvelettekaan sen viimeksi tehneen?"