"Missä olisi Bingo voinut oppia noin paljon ranskaa!" huudahti Lilian epäuskoisesti.
"Tai Ranskan historiaa!" huudahti tuo käärme Travers.
"Pyytääkö minä siltä loikata tai nousta nurin?" tiedusteli aulis ranskalainen.
"Sen olemme nähneet, kiitos", vastasi eversti synkästi. "Toden totta, en tiedä mitä ajatella. On mahdotonta ettei tuo silti olisi Bingoni — en ikinä usko muuta!"
Yritin viimeistä epätoivoista keinoa. "Tulettehan aidan ympäri talon edustalle?" esitin ranskalaiselle: "päästän teidät sisälle ja voimme rauhassa puhella asiasta." Sitte kävellessämme yhdessä takaisin kysyin häneltä kiihkeästi, mistä hinnasta hän jättäisi vaatimuksensa ja antaisi everstin lopultakin ajatella koiraa omakseen. Hän oli raivoissaan — hän piti itseään loukattuna; pontevasti ilmoitti hän minulle että koira oli hänen elämänsä ylpeys (mustien villakoirien tehtävänä näytti olevan verrattoman, kotoisen siunauksen suominen!) ja että hän ei siitä luopuisi vaikka siitä tarjottaisiin kaksin verroin sen paino kultaa.
"Ajatella", hän alotti meidän yhtyessämme toisiin, "että tämä herra täällä tarjota minua rahalla koirasta! Hän suostua että se kuulla minun, te nähdä? Sangen hyvin, täällä ei olla lisää sanoa!"
"Mitä, Weatherhead, oletteko siis tekin menettänyt uskonne?" ihmetteli eversti.
Huomasin, ettei mikään auttanut — en enää muuta halunnut kuin suoriutua jutusta kunnollisesti ja päästä erilleni ranskalaisesta. "Mielipahakseni myönnän", vastasin minä, "että pelkään merkillisen yhdennäköisyyden pettäneen minut. Lähemmin ajatellessani en usko tuota Bingoksi!"
"Mitä te arvelette, Travers?" kysyi eversti.
"No, kun minulta kysytte", selitti Travers aivan tarpeettoman kuivasti, "en sitä milloinkaan uskonut".