"En usko että sillä oli suurtakaan hupia jurottelustansa, koira paralla; kenties se luuli että isäntäväki nähdessään kuinka kipeästi asia siihen koski lähettäisi sylivauvan pois. Mutta kun aika kului eikä tämä aatos näyttänyt heidän mieleensä juolahtavan, niin se päätti heittää jörrittelynsä ja tarkastaa asemaa uudelleen, ja se palasi ihan valmiina ryhtymään entisiin väleihin. Mutta kaikki oli muuttunutta. Kukaan ei tuntunut sitä nyt huoneessa huomaavankaan, eikä sen emäntä koskaan kutsunut sitä leikkisille; unohtipa pesettääkin sitä — ja sen omituisuuksia oli pitää saippuasta ja lämpimästä vedestä. Pahinta oli että lapsi ennen pitkää seurasi sitä saliin, eikä se millään ilveellä saanut tuota pikku tyhmyriä ymmärtämään ettei tällä ollut sinne mitään asiaa. Jos asiaa ajattelette, niin lapsen täytyy koirasta tuntua kovin ala-arvoiselta pikku elukalta: se ei osaa haukkua (no, niin, se osaa ulvoa), eikä se pysty rotille mitään, ja kuitenkin jokainen touhuilee sen kanssa ihan tavattomasti! Lapsi sai nyt kaikki Pippuri paran nauhat; ja emäntä leikki sen kanssa, vaikka Pippuri tunsi voivansa tehdä temput monin verroin taitavammin, jos kertaakaan pääsisi mukaan. Sen täytyi siis ottaa tavakseen lojua takkataljalla ja olla olevinansa aivan välinpitämätön, vaikka se varmaankin kärsi kovasti.
"No, tuli viimein loukkaus kaikista pahin: Pippuri karkotettiin taljaltaan — omalta erikoiselta taljaltaan — lapsen tieltä; ja kun se oli mennyt nurkkaan hiljalleen itkemään itseksensä, niin tuo viheliäinen lapsen vätys ryömi sen perässä ja kiskoi sitä hännästä! Se oli aina ollut kovin arkatuntoinen hännästään eikä milloinkaan sallinut kenenkään muun kuin aivan läheisten ystävien koskettaa sitä, ja heidänkin vastustellen, joten voitte kuvitella miten moinen nöyryytys saattoi viedä siltä viimeisen maltin hipenen. Sanotaan sen puraisseen lasta, ja pelkään että se sen teki — vaikkei niin kovasti että olisi kipeältä tuntunut: mutta lapsi tietysti puhkesi hirveästi parkumaan, ja siitä hetkestä asti oli Pippuri parka hukassa — koira oli pilannut maineensa!
"Jutun loppuna oli se että Pippurin täytyi muuttaa pois. Sille löydettiin mukava koti erään ystävän luona, mutta pahoja kuulumisia siitä sittemmin saatiin: koira oli ollut kahlittava talliin, ja se hioi hampaitaan jokaiselle lähenevälle ja ulvoi kaiken yötä — sitä melkein peljättiin uudessa paikassaan. Sen kuullessaan oli Pippurin emäntä kiitollisempi kuin konsanaan siitä että sen isäntä oli suostunut toimittamaan koiran pois, ja yritti olla sitä sen enempää ajattelematta.
"Eräänä päivänä uusi lapsentyttö palasi kävelyltä kertomaan kamalaa juttua julmasta koirasta, joka oli ahdistellut häntä ja lasta ja hyppinyt lapsen vaunuja päin niin uppiniskaisesti että hänellä oli täysi työ sen häätämisessä. Emäntä oli Pippurin jo niin unohtanut ettei tullut ajatelleeksi seikkailulla olevan mitään yhteyttä sen kanssa; hän arveli sen tulleen jo aikoja sitte tapetuksi.
"Mutta seuraavalla kerralla lasta ulos viedessään otti lapsentyttö koiran varalta paksun sauvan. Ja tuskin oli hän nostanut vaunut kynnyksen yli, kun koira todellakin taas ilmestyi, ihan kuin olisi kaiken aikaa ollut ulkopuolella väijyksissä. Lapsentyttö oli voimakas, urhea maalainen, ja koiran tullessa pelottavasti hyppien ja haukkuen hän iski sitä kaikin voimin päähän. Lyönti huumasi sen tykkänään toviksi, ja se kieppui tajuttomana ympäri ja ympäri. No, hän oli iskemäisillään toistamiseen, kun hänen emäntänsä ryntäsi ulos juuri ajoissa estämään. Sillä hän nähkääs oli katsellut ikkunasta, ja vaikka elukka parka oli surkean laiha ja hoidon puutteesta ränstynyt, niin hän oitis tunsi sen Pippuriksi ja tiesi ettei tämä mitenkään ollut vaarallinen, vaan ainoastaan yritti parhaansa mukaan tehdä sovintoa lapsen kanssa. Hyvin luultavasti ei sen arvokkuus tai omatunto sallinut sen tulla aivan yhtäkkiä takaisin: ja kenties se harkitsi paremmaksi taivuttaa ensin lapsen puolelleen. Ja sitte aivan äkkiä sen emäntä — kuulin tämän kaiken tietysti häneltä — muisti kuinka hartaasti Pippuri oli ollut häneen kiintynyt, ja kun hän näki sen tuossa pökertyneenä ja väristen seisoskelemassa, niin hänen sydämensä heltyi ja hän riensi sopimaan sen kanssa ja sanomaan sille että kaikki oli annettu anteeksi ja että se saisi palata hänen koirakseen, ja kaikki kävisi jälleen entiseen onnelliseen tapaan! — —"
Hän keskeytti hetkeksi tarinansa. En rohjennut katsoa häneen, mutta hänen äänensä tuntui jatkaessaan hiukan värisevän. Oli aika jolloin en sietänyt ajatellakaan tämän tarinan loppua; mutta kun olen tullut sen teille alottaneeksi, niin en voi keskenkään heittää. En tiedä oliko Pippuri vielä niin huumaantunut ettei ihan tuntenut emäntäänsä vai valtasiko sen jälleen loukattu ylpeys — mutta emäntänsä kutsuessa sitä se vaan loi häneen katseen joka kävi suoraan sydämeen ja jota hän ei sanonut koskaan unohtavansa, ja sitte se asteli hyvin verkalleen pois.
Hän ei voinut sietää tätä; hän seurasi; hänestä tuntui välttämättömältä saada koira ymmärtämään kuinka kovin, kovin pahoillaan hän oli; mutta kuullessaan hänen pyytelevän se alkoi juosta nopeammin ja nopeammin, kunnes katosi näkyvistä, ja tiedän että hän takaisin palatessaan itki katkerasti.
"Eikä koiraa sen koommin näkynyt?" kysyin tovin vaitiolon jälkeen.
"Ei koskaan!" vastasi hän hiljaisesti. "Ja — ja olen aina sittemmin rakastanut kaikkia koiria Pippurin tähden!"
"Minua melkein ilahuttaa että se kieltäysi tulemasta takaisin", sanoin minä. "Se oli oikein sen emännälle — hän ei parempaa ansainnut!"