Onnekseni saatoin rehellisesti vastata hänen kysymykseensä tyydyttävällä tavalla.
"Näinköhän", hän sitte miettivästi sanoi, "välittäisitte kuulla eräästä koirasta, joka kuului eräälle, jonka varsin hyvin tunnen? Vai ikävystyttäisikö se teitä?"
Olen varsin varma siitä, että jos hän olisi tarjoutunut kertomaan Telemakuksen vaiheet tai kolmikymmenvuotisen sodan historian, olisin ihan vilpittömällä kiitollisuudella vastaanottanut esityksen. Näin ollen tein hänelle riittävän selväksi, että todella sangen suuresti välitin kuulla tuosta koirasta. En voi toivoa kykeneväni esille saamaan sitä erikoista viehkeyttä, millä hän minulle tarinan haastoi. Minun tuskin tarvinnee mainita, ettei sitä kerrottu yhtäjaksoisesti, vaan että se oli noiden välttämättömien pysähdysten keskeyttelemä, jotka saattavat päivällispöytätuttavuuden niin kiihottavan hellävaraiseksi.
"Tämä koira", hän alotti tyynesti, sävynsä lainkaan ilmaisematta tarinaa alkavaksi, "tämä koira oli nimeltään Pippuri. Ei se ollut mikään erikoinen näköjään — jokseenkin jörrimäinen sekarotuinen elukka; se ja eräs nuori mies pitivät yhteistä taloutta pitkän aikaa, sillä tämä nuori mies oli naimaton ja asui itsekseen omissa huoneissa. Hänellä oli aina tapana sanoa, ettei häntä haluttanut mennä kenenkään kanssa kihloihin, syystä että se olisi varmasti tuottanut Pippurille suurta surua. Kuitenkin hän vihdoin kohtasi erään, joka sai hänen unohtamaan Pippurin, ja hän kosi ja sai myöntävän vastauksen — ja sittepä", lisäsi kertojani pikku kuoppasen ilmestyessä poskelleen, "hänen oli mentävä kotiin varovasti ihnottamaan tämä viesti koiralle".
Hämärästi teki tarina minut levottomaksi; jokin, olisi työläs sanoa mikä, siinä tavassa millä hän Pippurin omistajaa mainitsi, sai minut epäilemään, että mies oli hänelle enempääkin kuin pelkkä tuttava.
"No niin — kun Pippuri sai tiedon, niin se tietystikin oli ensimältä hieman loukkaantunut. Kaiketi se arveli että olisi edeltäkäsin ollut kysyttävä siltä neuvoa. Mutta oitis tuon naisen nähtyään se luopui kaikesta vastustuksesta — ja sen isäntä selitti nyt päässeensä tuskallisesta huolesta, sillä Pippuria oli jokseenkin vaikea suostutella eikä se hevillä ottanut vieraita suojelukseensa, ollen hiukan ärtyinen ja juro, ja kovin helposti loukkaantuvainen. Ettekö tunne noin tunteellisia koiria? Minä tunnen, ja säälin niitä aina — ne ottavat pahakseen perin vähästä, eikä voi koskaan saada selville mikä on pulana, päästäkseen selittämään niille asiaa! Toisinaan se on ujoutta: kerran oli minulla koira, joka oli ihan tuskallisen ujo — toden teolla se lienee ollut itsetietoisuutta, sillä se aina kuvitteli kaikkien ihmisten katseet kohdistuneiksi itseensä, ja useasti kun meillä oli vieraita tuli se kätkemään kasvonsa pukuni poimuun kunnes he läksivät — se oli kerrassaan naurettavaa! Mutta palaan Pippuriin. Se kiintyi uuteen emäntäänsä heti ensi näkemästä, ja heidän mennessään naimisiin seurasi Pippuri heitä kuherrusmatkalle."
"Heidän mennessään naimisiin!" Vilkaisin hänen lautasensa vieressä puoleksi peitossa olevaan nimikorttiin. Olihan siinä nimen edellä neiti. Oli kenties omituista, että tuo seikka lisäsi kertomuksen minulle tuottamaa nautintoa — mutta niin se vaan epäilemättä teki.
"He joutuivat sitte", naapurini jatkoi, "uuteen asumukseen, joka oli aivan pikkainen, ja Pippuri oli todellakin sangen tärkeänä henkilönä siellä. Hän sai enimmän aikaa olla kahden kesken emäntänsä kanssa, isännän ollessa pakotettu kulkemaan kaupungissa työssä; nuori rouva siis puheli hänelle tuttavallisesti ja kertoi enemmän kuin olisi juuri kenellekään uskonut. Väliin hän ryhtyi leikkimään sen keralla, ja tämä oli aivan uusi kokemus Pippurille, joka oli vakavaluontoinen elukka ja otti elämän hyvin juhlalliselta kannalta. Ensinnä ei sillä ollut hämärintäkään aavistusta siitä mitä siltä odotettiin; alku lienee ollut jokseenkin samallaista kuin yrittää kisailla pitäjän suntion kanssa, se oli niin äärettömän arvokas! Mutta oitis kun se kerran älysi asian ja ymmärsi ettei mitään sen arvolle vastuksellisia vapauksia aijottu, se suostui siihen kernaasti kylläkin ja oppi karkeloimaan melko hyvästi. Sitte siitä pidettiin huolta kaikenmoisin tavoin; emäntä pesi sen kahdesti viikossa ihan omin käsin — mitä hänen isäntänsä ei olisi koskaan unissaankaan ajatellut — ja hän aina koetteli uusia nauhoja, mitkä sen ihonvärille soveltuisivat. Se siitä ensin tuntui kiusalliselta, mutta lopputuloksena oli, että se joutui hieman pöyhkeileväksi ulkomuodostansa. Mutta kovaksi onneksi olivat nämät hyvät päivät liian hyviä kestääkseen kauvan.
"Levottomuuteni palasi. Saattoiko nimikortissa sittekin olla erehdys? Kortit sekaantuvat toisinaan, ja hän näytti kovin läheisesti tuntevan tuon nuoren pariskunnan. Koetin muistutella mieleeni oliko hänet esittelyssä mainittu neidiksi vai rouvaksi, mutta turhaan.
"Sillä hänen emäntänsä oli sairaana, ja vaikka Pippuri kuinkakin kauvan nuuski ja raappi ja vinkui hänen ovellaan, niin ei sitä laskettu sisälle. Mutta eräänä päivänä se jotenkuten pääsi puikahtamaan huoneeseen, hyppäsi hänen helmaansa ja nuoleskeli hänen käsiään ja kasvojaan, ja oli päästään pyörällä pelkästä jälleennäkemisen ilosta. Mutta (sanoin että se oli tunteellinen koira) vähitellen herätti sen huomiota se, ettei hän ollut aivan yhtä mielissään tapaamisesta kuin tavallisesti — ja pian se löysi syynkin muutokseen. Siellä oli toinen elukka, uusi lemmikki, joka näytti saavan osakseen suuren osan hänen huomaavaisuudestaan. Tietysti arvaatte mikä se oli — mutta Pippuri ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sylilasta, ja se otti asian itsekohtaiseksi loukkaukseksi ja joutui hirveästi pahoille mielin. Se asteli sivulleen katsahtamatta ulos huoneesta ja alas keittiöön, niissä kyyrötteli päiväkausia.