Viimein hän löysi työlääseen elämäänsä vaihtelua — hän rakastui tulisesti. Mutta tässäkin oli tavattomana pulana hänen harras seuralaisensa. Väliin pääsi Duilius häneltä livistämään johonkin metsän kätköön, missä saattoi toivoa tapaavansa ihailunsa esineen. Yleensä hän ei havainnut pettyvänsä odotuksessaan; mutta aina juuri kun hän oli saanut rohkeutta puhuakseen kuluttavasta kiihkostansa kajahti hänen korvaansa etäältä heikko sävel ja raivostuneena kääntäessään päänsä hän näki uskollisen saattajansa harppailevan niittyjen yli lannistumattoman kiihkeässä takaa-ajossa. Hän antautui lopulta välttämättömyyteen, ja joutui juttelemaan kaikki lemmenhaastelunsa sävellettyinä. Claudia ei näyttänyt sitä pahakseen panevan, pikemmin huomasi hän lisää romantisuutta tuollaisessa kosinnassa, ja, Duilius itsekin, ollen kankeapuheinen, havaitsi huilun varsin hyvin soveltuvan keskustelussa sattuneihin hankaliin pysähdyksiin.
Sitten he menivät naimisiin, ja kun Claudia itse soitteli sangen sievästi tibiaa, niin hän pani toimeen soitannollisia illatsuja ja soitteli huilunpuhaltajan kanssa kahden kesken, mikä olisi saattanut tuottaa Duiliukselle tavatonta mielihyvää, jos hänellä vaan olisi ollut hiukankin enemmän soitannollista aistia. Miten olikaan, alkaen ensi kertaa huomata ettei soittaja ollutkaan hullumman näköinen, hän kielsi nämä illatsut. Claudia itki ja murjotteli, ja Claudian äiti sanoi Duiliuksen käyttäytyvän pedon lailla, jollaista vaimon ei tarvinnut totella: mutta heidän kotoisen elämänsä sopusointu oli särkynyt, ja konsuli parka häätyi sulassa epätoivossaan tekemään pitkiä kävelyretkiä maaseudulle, ei kävelemisen halusta, sillä hän vihasi sitä, vaan ainoastaan pitääkseen huilunpuhaltajansa erossa pahanteosta.
Niin oli hän tästä kaikesta tarpeekseen saanut, että vei huilunpuhaltajansa eräänä päivänä pitkälle kävelylle yksinäisen metsän halki, ja valiten hetken jolloin tämä oli jokseenkin hengästyksiinsä asti soitellut Id omnes faciunt, hän äkkiä karkasi toverinsa niskaan. Poistuessaan tuosta yksinäisestä metsästä hän oli yksinään, ja pensaikossa jossakin oli huilun sirpaleita, ja niiden lähellä jotakin mikä olisi aikoinaan saattanut olla soittaja.
Konsuli läksi kotiin ja istui siellä odotellen teon tunnetuksi tulemista. Hän odotteli melkoisen rauhattomana, koska oli mahdoton sanoa miltä kannalta senati asian ottaisi tai missä muodossa rangaistus ilmaantuisi. Ja kuitenkin oli rauhattomuuden vastapainona suloinen huojennus: valtio voisi tuomita hänet kunniattomaksi, ajaa maanpakoon, ottaa hengiltäkin, mutta hän oli ijäkseen päässyt soittelusta rauhaan; ja tätä ajatellessaan näpsäytteli vakava Duilius sormiaan ja tanssi salaisessa riemussa.
Mutta unohtui kaikki tanssimisen halu liktorien tuodessa virallisen kirjelmän. Hän katseli sitä kauvan aikaa ennen kuin uskalsi murtaa ison sinetin ja leikata poikki rihman, jolla ne vahataulut oli sidottu, jotka saattoivat sisältää hänen tuomionsa. Viimein hän sen teki, ja hymyili huojennuksesta, kun alkoi lukea, sillä kirjelmä oli kohtelias, miltei hellä. Senati piti (tai oli pitävinään) huilunpuhaltajan katoamista pelkkänä tapaturmana, ja lausui surkuttelunsa siitä ettei hänen kunniakseen tehty päätös ollut paremmin onnistunut.
Sitte lukiessaan edemmä rusensi Duilius vahataulut pieniksi palasiksi ja kieri maassa ja repi tukkaansa ja ulvoi; sillä senatin kirjelmä päättyi säädökseen, että valtio hänen loistaviin ansioihinsa katsoen asetti hänen käytettäväkseen kaksi uutta huilunpuhaltajaa, joiden varmasti toivottiin kestävän palvelustensa kulutusta kauvemmin kuin ensimäinen.
Duilius vetäytyi huoneeseensa ja teki testamenttinsa, pitäen huolta siitä, että se tuli laillisesti laadituksi ja todistetuksi. Sitte hän lukitsi ovensa, ja kun se seuraavana päivänä murrettiin auki, löytyi Duilius elottomana ruumiina, kummallinen kaihoksiva hymy kalpeilla kasvoillaan.
Kukaan Romassa ei täysin oivaltanut tämän hymyilyn syytä, mutta yleensä ajateltiin sen merkitsevän vainajan mielihyvää siitä, että hän jätti rakkaat omaisensa mukaviin, joskaan ei ylellisiin oloihin: sillä vaikka enin osa omaisuutta oli säädetty kartagolaisille hyväntekeväisyysseuroille, niin oli hän huolekkaasti määrännyt yhden huilunpuhaltajan niin vaimolleen kuin anopilleenkin.
Koiramaailman Ismael.
"Sanokaahan", kysäisi viehättävä pöytänaapurini hänelle soveltuvalla sievällä käskeväisyydellä, "pidättekö koirista?" En muista nyt miten siihen puheenaineeseen jouduimme, mutta hän oli juuri kuvaillut kuinka eräs skotlantilainen paimenkoira äskeisessä koiranäyttelyssä oli paiskannut etukäpälänsä hänen kaulaansa äkillisessä hellyydenpuuskassa — jollaista tekoa minä puolestani (vaikka viisaasti pidin tämän mielipiteen vain itselläni) katsoin vähemmän kummastuttavaksi kuin hän näytti tekevän.