Illaksi oli Duilius kutsuttu yleisillä varoilla kustannetuille illallisille; hän lähti ylpeästi päättäneenä osottaa tajuavansa hänen osakseen tulleen kohteliaisuuden kapuamalla päihtymyksen huimaavimmille huipuille. Sen ajan romalaiset särpivät silkkaa vedellä sekotettua viiniä juhlissaan, mutta on hämmästyttävää millaiseen humalaan lujatahtoinen mies voi päästä — vedensekaisesta viinistäkin — jos ryhtyy asiaan täydestä sielustaan. Ja kun Duiliuksella oli harvinaisen voimakas luonne, niin hän palasi tuon vieraanvaraisen pöydän äärestä erinomaisessa hutikassa; huilunpuhaltaja kuitenkin saattoi hänet kotiin, auttoi hänet vuoteeseen, vaikkei kyennyt saamaan häntä riisumaan sandalejaan, ja tuuditti hänet sikeään uneen valituilla sävelillä ajan suosituimmista kappaleista.
Niinpä konsuli, vaikka seuraavana aamuna myöhään heräsikin pahaan päänkolotukseen ja ylimalkaiseen maalliseen turhuuden tajuntaan, huomasi silti olevan syytä onnitella itseään, kun oli älynnyt hankkia noin verrattoman seuralaisen, ja suunnitteli jokseenkin toivorikkaasti monen moisia pikku keinoja, joilla saisi hänestä hyötyä.
Kun tämän suuren meripäällikön myöhäisempää elämää tutkitaan historioitsijan puolueettomuudella, niin on mahdoton olla näkemättä sitä surullista tosiseikkaa, että Duilius upeutensa ensi innossa käyttäysi aistin ja maun puutteella minkä täytyi suuresti pilata hänen suosiotaan ja tuottaa hänen ystävilleen suurta mielihyvää.
Hän tahtoi käyttää tuota huilunpuhaltajaa kaikkialla — hän meni ehdottomasti liikoihin: hänen tapanaan esim. oli tavallisilla vierailuilla käydessään jättää huilunpuhaltaja eteiseen toitottelemaan niin määrättömästi että hänen tuttaviensa oli viimein itsepuolustuksessa pakko kieltäytyä hänen seurastaan.
Temppeleihinkin jumalanpalvelukseen mennessään hän otti huilunpuhaltajan matkaansa sillä hataralla verukkeella että tämä saattoi jumalanpalveluksen aikana avustaa kööriä: ja sama oli asian laita teattereissa, missä Duilius — niin vaatelias hän oli — ei suostunut ottamaan aitiota ellei johtaja päästänyt hänen huilunpuhaltajaansa orkesteriin ja taannut hänelle ainakin yhtä esitysnumeroa näytöksien lomassa.
Mutta rangaistuksen päivä koitti vihdoin. Duilius muokkautti huilua niin herkeämättömästi että soittajan sävelvarasto pian tyhjentyi, ja silloin hänen tietysti oli pakko puhaltaa koko sarja taas uudestaan. Oivalla konsulilla ei ollut tarkkaa sävelkorvaa, mutta hänkin alkoi viidettäkymmentä kertaa toistettaessa esim. Pugnare nolumusta — sen aikaista suurta kansallista rauhan hymniä — ajatella kuulleensa saman sävellyksen ainakin kahdesti ennen ja pitää parempana jotakin hieman vereksempää, sillä välin kun muut olivat paljoa lyhyemmässä ajassa johtuneet samaan tulokseen.
Vanhempaa Duiliusta, konsulin isää, tuo kenties enimmin sapetti; hän oli kelpo äijä omalla tavallaan, mutta perikuvallinen romalainen, joka miehekkäästä halveksi prameutta, turhamaisuutta, soitantoa ja kaunotaiteita yleensä. Sen vuoksi oli vanha herrasmies tulla hulluksi poikansa huilunpuhaltajan toitotellessa pihatolla päivän pitkän, kunnes hän syöksähti ikkunoihin ja sinkautteli keveämpiä huonekaluja itsepintaisen lurittelijan päähän. Mutta tämä väisteli niitä nokkelasti ja oli käsittävinään ne kiitollisuuden osotuksiksi ponnistuksistaan, kuljetellen niitä myytäväksi. Vanhus olisi iskenyt huilun säpäleiksi, mutta toinen ei sitä edes aterioidessansa laskenut hetkeksikään syrjään. Hän olisi juottanut soittajan humalaan, mutta tämä oli Manus Spein jäsen, ja olisipa hän ilomielin lahjonutkin kiusaajansa menemään matkoihinsa, ellei tuo rehellinen mies olisi osottautunut ehdottomasti turmeltumattomaksi. Hän saattoi siis vain istuskella ja noitua, ja sitte keventää tunteitansa antamalla pojallensa lämpimän selkäsaunan ja uhkailemalla myydä hänet polkuhinnasta: sillä vanhan Roman omituisissa yhteiskuntaoloissa oli isällä nuo molemmat oikeudet, vaikka poika olisi miten suuresti tahansa kunnostautunut julkisessa elämässä.
Tietystikään ei Duiliusta miellyttänyt aatos joutua huutokauppaan, ja hänestä alkoi tuntua hiukan alentavalta meritappelun voittaneen ja ensiluokkaisen triumfin saaneen romalaisen kenraalin saada ruumillista kuritusta joka päivä kovakiskoisen isän kädestä, joten hän päätti ryhtyä selittelyille huilunpuhaltajansa kanssa. Hän alkoi itsekin jo kyllästyä seuralaiseensa, sillä häneen oli palannut kaikki entinen ujous ja vastahakoisuus herättämään huomiota; hän piti yksinäisyydestä, mutta ei kuitenkaan koskaan saanut jäädä yksikseen: hän oli väsynyt toimimaan aina hitaan soitannon säestyksellä kuin rohkea roisto näyttämöllä. Eihän hän edes voinut astua kadun yli postimerkkiä ostamaan huilunpuhaltajan teiskaroimatta hänen kintereillään tohautellen kuin yleinen suihkulähde; kun taasen, sen johdosta että alhaiso on ylen herkkä viehättymään soitannosta, harmistuneen konsulin oli tehtävä kävelymatkansa Roman roskaisimman joutolaislauman etunenässä.
Näitä haittoja hartaasti hautoen olisi Duilius puhunut todella vakavastikin soittajalleen, mutta häntä arvelutti loukata toisen tunteita suoralla totuudella. Siten hän vain selitteli ettei ollut aikonut tahtoa seuralaistansa aina mukaan, vaan ainoastaan erityisiin tilaisuuksiin; ja tunnustaessaan vilpittömän ihailunsa hänen soitannollista kyvykkäisyyttään kohtaan, hän sanoi vastenmielisesti tekevänsä sitä yksinoikeudekseen lähimäistensä rauhan ja mukavuuden kustannuksella. Kenties hän esitti asian liian hienotunteisesti voidakseen tarkotustaan saavuttaa, sillä vaikka moinen harvinainen huomaavaisuus syvästi koski soittajaan, niin hän torjui sen viehättävällä lämmöllä, jota oli mahdoton vastustaa. Hän vakuutti konsulille olevansa ylen onnellinen siitä, että hänet oli valittu omalta vähäiseltä osaltaan palvelemaan niin suurta päällikköä. Hän ei myöntänyt oman leponsa ja mukavuutensa vähääkään häiriytyvän ponnistuksistaan, sillä ollen luontaisesti kiintynyt huiluun hän muka saattoi puhallella sitä uupumatta päiväkausia yhteen menoon. Ja hän lopetti huomauttamalla sangen kunnioittavasti, että jos konsuli vähäisessäkään määrässä syrjäyttäisi tasavallan hänelle (hänen omasta erityisestä vaatimuksestaan) säätämää kunnianosotusta, niin se näyttäisi kiittämättömältä ja herättäisi mitä pahimpia epäluuloja. Tämän jälkeen hän merkillisen suloisesti ja pontevasti puhalteli muinaisen lemmenviisun Ludus idem, ludus vetus.
Duilius tunsi hänen väitteensä päteviksi: tasavallat ovat epäluuloisia, ja hän älysi ettei hänenkään kenties olisi turvallista loukata senatia. Ei siis auttanut muu kuin pitkittää entistä menoa, kuljettaa huilunpuhaltajaa matkassaan ja saada isältänsä selkäänsä kunnes hänellä oli peräti vähäisen oman arvonsa tuntoa jäljellä.