Ja sitte hän saapui Porta Triumphalikselle, missä ylemmät virkamiehet ja senati heitä odottelivat, kaikki istuen vilkasten romalaiskuonoisten ratsujen seljässä, jotka kulkueen lähetessä ilmaisivat eloisaa kiihtymystä ja saivat muutamia ratsastajiansa laskeutumaan alas niin suurella järjestelmän ja arvokkaan aikomuksen noudattamisella kuin heidän asemansa vaati ja tilaisuuden luonne salli.
Siellä lahjotettiin Duiliukselle kaupungin vapaaporvarin oikeudet ja adressi, minkä hän pisti taskuunsa, kuten selitti, lukeaksensa kotona.
Ja sitten eräs edili ilmotti hänelle puheessa, jonka aikana hän kahdesti menetti ajatustensa juoksun ja oli liktorin kannustettava, että kiitollinen tasavalta, ottain huomioon konsulin suuret ansiot, oli päättänyt heittää sikseen kulunkien harkinnan ja tänä juhlapäivänä antaa hänelle mitä ikinä palkkiota hän halusi pyytää — "kohtuuden rajoissa", lisäsi edili varovasti, jättäessään satulansa äkillisyydellä joka tuskin näytti tahalliselta.
Duilius oli luonnollisesti ällistyksissään moisesta anteliaisuudesta, ja kuten kenen tahansa äkillisesti tuollaiseen tilaisuuteen joutuneen oli hänenkin ihan mahdoton saada siitä täyttä etua.
Toviin hän ei hämmennyksissään todellakaan pystynyt muistamaan mitään välittämisen arvoista, ja hän arveli, että näyttäisi halpamaiselta pyytää rahaa.
Viimein hän muisti äsken ikävöineensä loppumatonta triumfia, mutta hänen luontainen vaatimattomuutensa sai hänet kohtuulliseksi, eikä hän kyennyt rohkaistumaan pyytämään enempää kuin hitusen siitä loistosta missä nyt sai päivän viettää.
Niinpä hän, ei ihan epäröimättä, vastasi tasavallan olevan ylen ystävällinen, ja koska valinta kokonaan jätettiin hänelle, niin hän haluaisi — ellei heillä ollut mitään sitä vastaan — haluaisi huilunsoittajan alituiseksi seuralaisekseen ulkosalla.
Duilius oli hyvin vähällä pyytää valkeata härkää; mutta lähemmin ajatellessaan tuntui hänestä että siitä saattaisi koitua epämukavuutta, ja sellaisen eläimen oikeassa hoitelemisessa oli monia vaikeuksia; sinä päivänä näkemänsä johdosta katsoi konsuli epäviisaaks kulkea härän edellä — kun taasen, jos takana käveli hänet voitaisiin otaksua karjanpaimeneksi, mikä olisi ilkeätä. Senvuoksi hän luopui siitä aatoksesta ja tyytyi pelkkään huilunpuhaltajaan.
Senati, ilmeisesti huojentuneena noin tavattoman vähäisestä vaatimuksesta, myöntyi siihen kerrassaan kohteliaasti; Duiliusta kehotettiin valitsemaan soittajansa, ja hän otti isoimman. Kulkue jatkoi matkaansa voittokaaren alitse ja ylös Kapitolinuksen rinnettä, sillävälin kun konsulilla oli aikaa muistaa asioita joista hän olisi pitänyt vielä enemmän kuin huilunpuhaltajasta, ja hämärästi uumoilla tehneensä itsestään kutakuinkin aasin.
* * * * *