Konsuli Duilius oli saapumassa Romaan triumfia viettämään kuuluisan voiton johdosta minkä oli Mylaen edustalla saanut kartagolaisesta laivastosta. Hän oli saavuttanut maallensa suuren menestyksen merellä ensimäisellä laivastolla mikä sillä oli milloinkaan ollut — ja sitä oli luonnollisesti hauska ajatella, ja hän olisikin nyt ollut täysin onnellinen, jos hänen asentonsa vaan olisi ollut hiukan mukavampi.
Mutta hän seisoi tuiki vaperoissa vaunuissa, jotka olivat sullotut täyteen hänen läheisimpiä omaisiansa ja muutamia vanhoja ystäviänsä, joille hänen oli täytynyt lähettää pääsylippu. Hänen takanaan seisoi orja, joka piteli konsulin pään päällä painavaa etruskilaista kruunua, ja milloin arveli isäntänsä käyvän liian suureilevaksi hoki hän muistutuksia, että tämä oli lopultakin vain ihminen — triumfin viettäjää kohtaan nimittäin saa harjottaa vapauksia, joista muina aikoina joutuisi kalliisti maksamaan.
Toisekseen oli iso delfolainen seppele, jota Duilius kantoi kuten kruunuakin, luiskahtanut alas toisen silmän yli ja kutitteli hänen nenäänsä, eikä auttanut muu kuin vaieten kärsiä, sillä toisessa kädessä oli valtikka ja toisessa laakerinlehvä, jotapaitsi hänen täytyi tiukasti pidellä vaunujen laidasta aina kun ne notkahtelivat.
Olivat myös väenväkisin maalanneet hänet kauttaaltaan kauniin heleänpunaiseksi, ja vaikka se sai hänet näyttämään ihan uudelta ja peräti loistavalta ja uhkealta, niin oli hänellä aika ajoin epäilyksiä tokko tuo täydellisesti soveltui hänelle ja eritoten tokko hän enää koskaan saisi väriä lähtemään.
Mutta pikku seikkojahan näinä lopultakin olivat, eivätkä verrattavia päivän suuruuteen ja kunniaan! Eikö jokainen venytellyt niskojaan saadakseen nähdä vilahduksenkaan hänestä? Eivätkö vaunuja vetävät täplikkäät ja vauhkot hevosetkin yhtä mittaa kääntäneet päätänsä tuijottaakseen hänen helakanpunaisiin kasvonpiirteisiinsä? Tämän havaitessaan tunsi Duilius toden teolla olevansa kaiken tämän prameuden keskus ja ylipäätään pitävänsä siitä.
Hän näki keskitiessä saattuetta keikkuilevat valtaamiensa laivojen poikkihakatut kokat: hän näki uhrattaviksi määrättyjen valkeiden härkien joutuvan juhlatuulelle ja pelastavan kulkueen kaikesta yksitoikkoisuudesta tämän tästä pillastumalla takakujille tai sieppaamalla kullattuihin sarviinsa joitakuita flamenpappeja, joiden juhlallinen parvi asteli niiden edellä.
Kuuli hän myöskin viiden äänekkään torvisoittokunnan yli ystäviensä huomautukset, näiden ennustellessa sadetta tai ilmaistessa tuskallista hämmästystään väkijoukon vähyydestä ja kaiken todellisen innostuksen puutteesta; ja hän tajusi päällisin puolin ne kovin loukkaavat pistopuheet, joita jälkijoukkona marssivat uljaat legionat hänen kustannuksellaan laskettelivat.
Tällainen pilanteko kuului tavanmukaisiin juhlamenoihin ja oli oikealla tavalla ymmärrettynä suuri kohteliaisuus, ja sen Duiliuskin tunsi. Ystävistään, punaisesta maalista ja tutunomaisesta orjasta huolimatta, huikeasta helteestä ja syyhyvästä nenästään huolimatta, hän mietti itsekseen että tämä — ja tämä yksistään — oli elämisen arvoista.
Ja hänelle oli tuskallista ajatella että tätä kaikkiansa kestäisi ainoastaan päivän: hän ei voinut loppuikäänsä tällä tavoin juhlia. Hänen ei kannattaisi moista yrittää keskinkertaisilla tuloillaan: ja kuitenkin kaikitenkin kutistuisi olemassaolo surkean kuivaksi noin paljon hyörinän perästä.
Voitaisiin otaksua että Duilius luonnostaan oli mieltynyt komeiluun ja kuuluisuuteen, mutta näin ei millään muotoa ollut asian laita: päinvastoin oli hän tavallisina aikoina vaatimaton luonteeltaan ja miltei ujo. Mutta hänen äkillinen menestyksensä oli aiheuttanut tilapäisen muutoksen, ja juuri kunniansa hehkeimmässä loistossa hän huomasi huokaavansa ajatellessaan ettei hän kaiken inhimillisen todennäköisyyden mukaan enää sinä ilmoisna ikänä kulkisi torvensoittajien ja voitonmerkkien, huilunpuhaltajien ja valkeiden härkien matkassa.