Travers oli kadonnut kiireen kautta — en tiedä hienotunteisuudestako vai sopimattoman riemunpurkauksen pelosta; ja pian jälkeenpäin astuivat toisetkin eteeni, istuessani ääneti ja pää kumarassa, ja lausuivat minulle ankarat ja lopulliset hyvästit.
Ja sitte, kun viimeinen vilahdus Lilianin valkeasta puvusta häipyi puutarhapolun pimentoon, laskin pääni pöydälle kahvikuppien väliin ja itkin kuin piesty lapsi.
* * * * *
Hankin virkavapautta niin nopeasti kuin sain, ja läksin ulkomaille. Paluuni jälkeisenä aamuna huomasin partaani ajaessani, että everstin puutarhan muuria vasten oli asetettu pieni nelikulmainen marmoritaulu. Otin teatterikiikarini ja luin — ja hauskaa luettavaa se olikin — seuraavan muistokirjotuksen:
RAKKAAKSI MUISTOKSI BINGOSTA, JONKA SALAISESTI JA JULMASTI SURMASI VAKAALLA AIKOMUKSELLA ERÄS NAAPURI JA YSTÄVÄ KESÄKUULLA 1881.
Jos tämä selitykseni koskaan sattuu naapurieni näkyviin, niin toivon nöyrästi että he ovat kyllin armahtavaisia joko ottaakseen pois taulun tai himmentääkseen muistokirjotusta. He eivät voi käsittää miten minä kärsin, kun uteliaat vieraat, kuten joka päivä tapahtuu, tavailevat noita sanoja ikkunoistamme ja tekevät minulle lukemattomia kysymyksiä niiden johdosta!
Toisinaan tapaan Currien väkeä kylällä, ja heidän astuessaan ohitseni poispäin kääntyneinä tunnen karahtavani punaiseksi. Travers kulkee nyt melkein aina Lilianin parissa. Hän on lahjoittanut Lilianille koiran — rottakoiran — ja he ovat ryhtyneet silmäänpistäviin varokeinoihin pysyttääkseen sen poissa puutarhastani.
Haluaisin vakuuttaa laeille, että saavat olla huoletta. Olen ampunut yhden koiran.
Huilun säestämä.
Kertomus vanhasta Romasta.