"Se on aivan tavallinen kuoppa", hönkäisin asettuen sen eteen ja koettaen torjua heitä takaisin. "Ei sillä ole mitään väliä — ei yhtään mitään!"
"Ei, mutta", intti eversti läheten, "katsokaas! Onko koira tärvellyt pensaitanne?"
"Ei, ei!" huusin surkeasti, "aivan päin vastoin. Mennään nyt sisälle; tulee kylmä!"
"Kas, tuossa on istutus tahi jokin revittynä juuriltaan!" sanoi eversti yhä läheten onnetonta kuoppaa, "Hei, mitä, katsokaa! Mitä tämä on?"
Hänen viereensä astunut Lilian kirahti heikosti. "Setä", huusi hän, "se näyttää — Bingolta".
Eversti pyörähti minuun päin. "Kuuletteko", äyskäisi hän tukahtuneella äänellä. "Kuuletteko mitä hän sanoo? Ettekö saa sanaa suustanne? Onko tuo meidän Bingomme?"
Luovuin pelistä viimein; halusin vain, että minun olisi sallittu ryömiä pois jonkin peittoon! "On", kuiskasin kumeasti, raskaasti vaipuessani puutarhapenkille, "on… se on Bingo… onnettomuus… ammuin sen… ihan tapaturma!"
Selitystäni seurasi hirveä meteli; he näkivät viimeinkin kuinka olin heitä pettänyt, ja tulkitsivat kaiken pahimmin päin. Vielä nytkin vääntelehdin toisinaan voimattomasta ja poskeni kipottelevat ja hehkuvat nöyryytyksestä, kun muistelen tuota kohtausta — everstin supi suoraa puhetta, Lilianin kiihkeitä moitteita ja halveksumista, ja hänen tätinsä sanatonta pettymyksen masennusta.
En yrittänytkään puolustella; en kenties ollut ihan niin täysi roisto kuin he käsittivät, mutta tajusin täydelleen, että epäilemättä olin saanut ansioni mukaan.
En silti katso velvollisuudekseni tässä toistaa heidän huomautuksiaan.