Juuri tuommoiset jutut eivät minua vähääkään miellyttäneet. "Teidän tulee jättää tuo tänä iltana. Travers", pyysin tuskastuneesti; "asia nähkääs on juuri nyt jokseenkin kipeä minulle — enkä jaksakaan oikein hyvin". Olin juuri sillä hetkellä kiitollinen Lilianin suloisten silmien säälivästä ja luottavasta katseesta, joka toviksi virkisti ahdistunutta sieluani.
"Niin, huomenna käymme asiaan, Travers", virkkoi eversti: "ja sitte — hei, tuossa tuo lemmon ranskalainen tulee taas!"
Tuli tosiaankin; hän harppaili keikaroiden takaisin, ilkikurinen myhäily ryppyisillä kasvoillaan. "Vielä kerran minä palaa pyytämään anteeksi", hän sanoi. "Minun koira olla sallittanut itselleen sitä vaikeaa ajattelemattomuutta tekemään sangen suurta kaivosta puutarhan pohjalle!"
Vakuutin ettei asialla ollut väliä. "Kenties", vastasi hän, silmäillen minua terävillä katseillaan, "te ette sanoa sen, koska tarkastaa kaivosta. Ja te toiset, minä puhua teille: joskus menettää jonkun joka on aivan lähessä kaikella ajalla. Se olla sangen hullua, hä? sanallani, ha, ha, ha!" Ja hän tepsutteli tiehensä, hihittäen hornamaista irvistelyä, joka hyyti vereni.
"Mitä hittoa hän tuolla tarkottikaan?" huudahti ällistynyt eversti.
"En tiedä", tuumi Travers; "ehkä menemmekin tarkastamaan kuoppaa?"
Mutta sitä ennen olin itse saanut vetäydytyksi lähelle sitä, hirveässä pelossa, että ranskalaisen viimeiset sanat olivat sisältäneet jonkun minulle käsittämättömän vihjauksen.
Oli vielä siksi valoisaa, että saatoin nähdä aavistamattoman hirmun, joka oli saattaa minut tajultani.
Tuo kolminkertaisesti kirottu hurtta, jota olin hulluudessani yrittänyt jutkauttaa everstille, oli nähtävästi haudannut eilis-iltaisen ateriansa kovin lähelle Bingon leposijaa ja luutansa taas esille kaivaessaan myllännyt uhrini jäännökset pinnalle!
Siinä ruumis makasi ihan kuopan reunalla. Aika ei tietysti ollut parantanut sen näköä, joka oli tuiki kammottava, mutta rakkauden silmälle silti helposti tunnettava.