Tämän elämästä ja kuolemasta käydyn taistelun aikana ei myöskään saatu mitään lämmintä ruokaa, sillä myrskylaineet olivat rikkoneet keittiön, niin että vesi tunkeutui sinne alinomaa.
Kuun pilkistäessä pilvien lomitse huomasi vahdissa oleva K. F. Nilsson suoraan keulan edessä Eddystone-majakan edustalla olevien salakarien ympärillä valkoiset vaahtokuohut sekä samalla majakkatornin tulen vilkkeen. Laivan päällystöllä ei ollut aavistusta siitä, että oltiin niin lähellä tulimajakkaa, joka ilmoittaa niin vaarallisen paikan läheisyyttä, vaan laivan luultiin kulkevan Atlantilla, aukealla ulapalla; mutta merivirta oli kuljettanut laivaa väärään suuntaan, ja jos vain matkaa olisi jatkettu vielä viisikään minuuttia lisäksi samaan suuntaan, niin laiva olisi auttamattomasti haaksirikkoutunut salakareja ympäröivissä tyrskyissä.
Joka mies kutsuttiin kannelle. Laiva saatiin käännetyksi poispäin salakareista, mutta niin lähelle vaaran paikkaa oli jo tultu, että selvästi kuului aaltojen hirveä loiske kallioita vastaan. Koko viikko oli vastatuuleen luovimalla koetettu päästä ulos Englannin kanaalista, mutta nyt täytyi laivan mennä Plymouthin satamaan odottamaan suotuisampaa tuulta. Taistelussa myrskyä vastaan oli prikin yläosa niin vahingoittunut, että sitä täytyi ryhtyä korjaamaan.
Muutaman päivän kuluttua tehtiin uusi yritys päästä ulos kanaalista, kun myrsky oli hiukan heikontunut, mutta tälläkään kerralla ei ollut parempaa onnea. Viikon kestäneiden vimmattujen taisteluiden jälkeen oli pakko toistamiseen hakea turvaa Plymouthin satamasta ja tällä kertaa kokonaiseksi kuudeksi viikoksi, kunnes lounaismyrskyt olivat lakanneet raivoamasta.
III. Myrskyä paossa
Talvi Plymouthissa oli lauhkea, — kirjoittaa Schoultz muistelmissaan —, lämpömittari tuskin aleni nollaan. Päivät kulutettiin osaksi harjoittelemalla purjeiden käyttöä ja osaksi pikku askareilla miten kutakin halutti. Ankeriasten pyydystäminen onkimalla, joka oli hyvinkin tuottoisaa, tuli monelle hauskaksi ajanvietoksi. Onkijan ei tarvinnut kauan istua odottamassa kalan nykäisemistä. Tuskin oli onki ehtinyt meren pohjaan, kun jo kala oli tarttunut onkeen. Tunnin kuluessa oli saatu iso ämpäri täyteen kaloja. Huomattava ominaisuus näillä kaloilla oli, että kun ne ongessa olivat nousseet veden pintaan ja pantu ämpäriin, niin ne pysyivät siinä rauhallisesti. Ne olivat kaikki samankokoisia, tuuman vahvuisia ja kyynärän pituisia.
Sadoittain ankeriaita pyydystettiin joka päivä ja niiden nylkeminen ei voinut tulla kysymykseen, vaan ne keitettiin nahkoinensa ja syötiin halukkaasti. Se, jolla ei ollut vahtivuoroa laivalla, vietti tavallisesti iltansa kaupungissa; mutta kun varat alkoivat vähentyä, niin huvituksetkin supistuivat kaikkein halpahintaisimpiin.
Tavallisesti mentiin 6 penssin sisäänpääsymaksulla »hoptidudel-teatteriin», jolla nimellä mainittiin pieniä kansanteattereita, joissa kolmannen luokan varietee-näyttelijät rääkyivät kuuluviin viimeiset äänivaransa ja loppuun asti lakastuneet tanssijattaret ottivat viimeiset askeleensa. Yleisö sellaisessa teatterissa tavallisesti oli kirjavinta mitä voitiin ajatella. Siellä oli neekereitä, mulatteja ja valkoihoisia sekaisin.
Ensi kerralla, kun astuin sellaiseen seuraan, yritin ällistyneenä kääntyä ovelta takaisin, mutta kumppanini, iloinen ylioppilas-vekkuli, käännytti minut sanoen: »Marssi eteenpäin vain, poika, ja nauti tilaisuuden hullunkurisesta puolesta, niin saat kyllä lystiä rahasi edestä.» Ja hän olikin oikeassa. Siitä tuli lystikkäin ilta, mikä minulla oli ollut Plymouthissa.
Joskaan näyttämöllä esiintyjät eivät, kuten sanottu, olleet lajinsa parhaita, niin oli yleisö puolestaan vaatimatonta ja hyväntahtoista. — Jos laulu meni heikosti tai jos leikillisten sanasutkausten välillä kului liian pitkä aika, niin yleisö ryhtyi auttamaan esiintyjiä.