Hiljaisen tuulen puhaltaessa »Imperator Aleksander II» liukui avoimelle merelle, ja jokainen oli iloissaan, että viimeinkin oltiin päästy liikkeelle ja omalla laivalla. — Schoultz kirjoitti lähdöstä:
»Itse puolestani en ollut ainoastaan iloissani, vaan oikein ylpeilin marssiessani laivan kannella merimiehen pusero ylläni ja 'syydvästi' päässä, kädet housujen taskuissa, ja yrittäen kaikin puolin käyttäytyä oikean merimiehen tapaan. Sillä nyt oli korkein ihanteeni olla oikea merimies ja olinhan minä jo melkoisesti kohottanut arvoani, kun olin ollut mukana mastonhuipussa irroittamassa purjeita auki. Sitä temppua ei moni meidän tovereistamme uskaltanutkaan tehdä.
Asuntomme oli verrattain mukava. Laivan peräpuolella välikannella oli salonki, josta mentiin kahdeksaan kajuuttaan, mitkä olivat varatut perheille ja tytöille. Etupuolella oli erityisellä alaskäytävällä varustettu isompi salonki järjestetty naimattomille miehille, jokaisella oma makuukojunsa molemmin puolin salonkia.
Keskellä salia oli pöytä ja molemmilla puolilla pöytää tekivät meidän arkkumme istuinten virkaa.
Valaistusta ei käynyt kehuminen. Pöydän yläpuolella riippui sinne tänne heiluen rautalankaisissa kannattimissa kolme pientä öljylamppua yksinkertaisinta lajia; niiden antama valaistus oli niin heikko, että niiden ääressä töin tuskin taisi lukea.
Pohjanmerellä kuljimme keinuen hiljaisella tuulella myötäisen puhaltaessa, joten meillä oli hyvästi aikaa pitää huolta mukavuudestamme, nimittäin jokainen oman kojunsa sisustamisesta. Kenellä oli kauneudenaistia ja käytännöllistä älyä, sai kojunsa siistiksi kuin nukkekaapin. Myöhemmin tuli tavaksi käydä vierailulla toistensa luona; mutta tietysti vain lähimpien samanmielisten ystäväin luona. Tämä tapahtui varsinkin nimipäivinä ja muissa juhlatilaisuuksissa. Silloin kehoitettiin vieraita istumaan vuoteelle mikäli tilaa oli ja tarjoiltiin jotakin hyvää, mitä yksityisessä varastossa oli säästettynä.
Muutoin oli koju sellainen paikka, johon syrjäinen ei saanut kajota.
Miten kauan saisimmekaan astuskella laivan kannella, ennenkuin saapuisimme perille matkamme päähän? Parin päivän purjehduksen jälkeen laiva kulki Doverin salmessa niin lähellä maata, että Englannin rannikon valkoiset liitukalliot näkyivät. Mutta sitten tuli tyven. Merivirta kuljetti laivaa takaisin koillista kohden pari kolme meripenikulmaa tunnissa, vaikka veden pinnalla ei voinut huomata laivan ollenkaan olevan liikkeessä. Rouvat olivat varsin iloissaan kauniista ilmasta; laivalla pantiin tanssiaisetkin toimeen, mutta kapteeni oli huonolla tuulella ja väitti, että tyveneen ilmaan oli naisvaäki syypää.
Tämä tyven oli vaan myrskyn aattoa, sillä tuuli kääntyi lounaaseen, tullen suoraan Atlantin aukealta ja kiihtyen yhä voimakkaammaksi rajuilmaksi, niin että laivan täytyi luovia reivatuilla märssypurjeilla päästäksensä ulos Englannin kanavasta. Silloin saatiin panna kaikki voimat liikkeelle sillä Scilly-saarten luona puhalsi täysi myrsky. Hyvää tahtoa ei puuttunut, mutta käsityöläinen ja maisteri seisoivat hetkisen aprikoiden, kun kapteeni huusi: »Ylös, pojat, reivaamaan prammipurjeita!» »Ei puuttunut myöskään voimakkaita käsiä ja väkeviä miehiä — kirjoittaa K. F. Nilsson — kun perämies huusi: »Kas nyt pojat, tarttukaa prasseihin ja kiristäkää ne paremmin hankatuulelle?» Perämiehen täytyi kuitenkin näyttää tietä, sillä me vielä erehdyimme trosseista. Ja kun pääsimme köysien päähän kiinni, niin sieppasimme viidentoista miehen voimalla ja kiskaisimme touvin poikki yhdellä tempauksella, sillä meiltä ei puuttunut hyvää tahtoa. Ja usein meitä varoitettiin vetämään taiten eikä käymään liian rajusti käsiksi. Usein sattui pikku kommelluksia ja hullunkurisia kohtauksia. Kun ruotusotaväen entisen vääpelin, joka ammatiltaan oli vaunumaakari ja oli tovereilta saanut majurin arvonimen, piti komennon mukaan kiivetä ylös purjeita reivaamaan, niin piteli hän järkähtämättä kiinni vanteista. Silloin yksi merimiehistä, joka tuli hänen avuksensa, mutta oli unohtanut hänen majurin arvonimensä, sanoi: »Amiraali tekee hyvin ja tulee alas; kyllä minä kiipeän ylös.» Ei kukaan tahtonut mielellään olla toisia huonompi, sillä usein sai kuulla: »mikä surkea raukka tuolla nyt kiipeilee?» Sellainen puhe loukkasi kunniaa. Mutta vähitellen kaikki totuimme merimiehen ammattiin ja siihen kuuluvia vaikeuksia kestämään.
Joulukuun alussa luovittiin Plymouthin edustalla reivatuin purjein taistellen lounaismyrskyjä vastaan. Joulukuun 6 päivän vastainen yö oli pahin myrsky, mikä kohtasi koko matkalla. Laivalla vallitsi tavaton surkeus: merikipeitä salongissa, sairaita laivan kannella; kuului naisten valituksia ja lasten parkua; laivan täytyi alinomaa kääntyellä toiselta kyljeltä toiselle ja aina tapahtui monenlaisia pikkuvahinkoja. Yhtä mittaa täytyi lokiliinalla ottaa selkoa laivan nopeudesta, luotilangalla tutkia meren syvyyttä, köysillä sitoa pölkkyjä ja tynnöreitä sekä muita esineitä, jotka laivan kallistuessa ja heiluessa olivat päässeet valloilleen ja kierivät sinne tänne laivan kyljeltä toiselle uhaten rikkoa reelingit ja kaikkityyni. ja sillävälin syöksyivät hyökyaallot yli kannen, niin että jokaisen piti varoa, etteivät laineet paiskaisi miestä mäsäksi laitaa vastaan tai heittäisi sen yli mereen.