Rouva Nilsson itki mielipahasta, kun hänen täytyi lapsen kanssa oleskella kannella, vaikka oli ostettu yksityinen hyttipaikka. Lopulta saivat insinööri ja hänen perheensä kuitenkin yösijan erään toisen matkustajan luona, jolla oli ollut onni saada parempi paikka. Eräänä yönä he saivat luvan nukkua samassa hytissä, jossa kuljetettiin kultahiekkaa huuhtomoista, kuitenkin sillä ehdolla, että ovi pidettiin tarkoin lukittuna. Kultahiekka oli ommeltu paksuihin purjekankaisiin säkkeihin. Niiden ympäri oli kääritty monet nuorat. Usealla sinetillä ne olivat lukitut ja jokaiseen säkkiin oli kiinnitetty pitkä nuora, jonka päässä oli puinen koho. Kussakin säkissä oli kultahiekkaa noin 2 puutaa, eli vähän runsaammin kuin 30 kiloa.
Kun oli kuljettu muutamia vuorokausia, jäi herroille varatussa salongissa yksi makuupaikka tyhjäksi ja isolla lipulla se erotettiin herrasväki Nilssonille eri hytiksi. Kuitenkin heitä aina uhkasi vaara, että heidät pantaisiin laivasta maalle, jos vain laiva tarttuisi matalikolle, sillä jos niin kävisi, niin ainoastaan kenraali ja hänen seurueensa kuljetettaisiin eteenpäin.
Matalikolle tarttui laiva heinäkuun 27:ntenä juuri päivällistä syötäessä. Kaikki matkustajat juoksivat peljästyneinä kannelle, sillä nyt oli kysymys siitä, päästäkö irti vai joutuako maalle.
Yleinen rahankeräys pantiin toimeen palkkioksi niitä miespuolisia kannella matkustajia varten, jotka suostuisivat astumaan alas jokeen vivuilla helpottamaan laivaa. Viimein päästiinkin irti, kun oli käytetty köysiä ja laivan konettakin apuna. Iltapäivällä sivuutettiin höyrylaiva Korsakoff, jonka komentajana oli suomalainen kapteeni Nordström. Tämä oli odotellut pari kuukautta ja nyt hän samassa matkassa seurasi parisataa virstaa vastavirtaa tutkiaksensa vedenkorkeutta. Hänellä oli mukanansa laivan jäljessä vene, voidaksensa tulla takaisin.
Vihdoinkin oli 29 p:nä heinäk. päästy Amurin lisäjoen Šilkan varrella olevaan Stretinskiin, joka on suuri postiasema, ja siellä alkoi jälleen maamatka. Laivalla oli matkustajia viisikymmentä ja asemalla oli vain kaksi paria postihevosia. Jokaisen, joka tahtoi päästä eteenpäin, täytyi siis vuokrata ylimääräisiä hevosia.
Šilkajoen varrella on soma kaupunki Nertšinsk ja siellä insinööri Nilsson osti kaksi lammasnahkaturkkia, sillä Siperiassa on kesälläkin yöllä sangen kylmä, vaikka lämpö päivällä nousee 30—40 asteeseen. Wladivostokissa oli hän myönyt turkkinsa luullen, ettei sitä ainakaan kesän aikana tarvitsisi käyttää.
Amurinjoki saa alkunsa kahdesta alkuhaarasta. Siperian puoleinen on nimeltä Šilka ja Kiinan alueelta tulevalla on nimet Kerulen, Onon ja Argun. Kumpaankin alkuhaaraan laskee suuri joukko pienempiä lisäjokia ja kun syksyllä elo- ja syyskuun aikana sataa rankasti, niin tulvii Amur rajusti. Vesi nousee yli äyräittensä usein enemmän kuin 20 jalkaa ja leviää monta virstaa molemmin puolin uomaansa. Silloin tulva tekee suuria vahinkoja, sillä se hävittää kaikki, mitä sen tielle sattuu. Ihmisten asunnot sentähden ovat rakennetut ylängölle. Matkamiehemme näkivät monta kylää, jotka tulvavesi oli hävittänyt, ja asukkaat olivat siirtyneet toisiin paikkoihin joitakuita virstoja sisämaahan päin korkeammille seuduille.
Pitkin Amurinjokea olivat matkamiehemme kulkeneet kaikkiansa enemmän kuin 2 000 virstaa. Ennenkuin rautatie oli Siperiaan rakennettu, viipyi posti Amurin vartta kulkiessa kauemmin kuin missään muualla.
Nertšinskistä, joka vielä on Amurin varrella, kulkee maantie länteen päin Jablonoivuorten poikki, ja mainitussa vuoristossa on Tšitaa niminen kaupunki. Sinne Nilsson saapui elokuun 2 p:nä. Hän kohtasi siellä myös kapteeninrouva Armfeltin, joka oli matkalla Wladivostokiin.
Kapteeni Armfelt oli Nilssonille toimittanut työpaikan Wladivostokissa ollessaan varakuvernöörinä ja hänestä on tätä ennen mainittu ([s. 232]). Hänen rouvansa palasi Euroopan-matkalta ja kertoi, että Uralin yli kulkeva tie oli epävarma. Siellä oli matkustajia ryöstetty. Hän oli nähnyt tiellä ratsumiehiä, jotka ratsastivat täyttä laukkaa ja rouvan kuski oli varmuuden vuoksi lauaissut muutamia laukauksia peloittaaksensa ryöväreitä.