Päästyämme rappusille pisti Hunter jotakin minun takkini taskuun, kuiskaten: »Muutamia sikareja vain — pitäkää huolta itsestänne — minusta on parasta että luikitte tiehenne — hän oli huonon näköinen.»
Vielä kerran kädenpuristus, sitten muutama askel raskaaseen pimeään sumuun, ja sen jälkeen emme enää nähneet toisiamme.
Hetkisen astuskelin levottomana eteenpäin tietämättä mihin tulisin, mutta kun ympärilläni kaikki oli hiljaista, niin minäkin rauhoituin ja käänsin kurssini tuulen mukaan laivatokkaa kohti. En kauan viipynytkään ennenkuin olin oikealla tolalla, ja silloin rupesin katselemaan, mistä saisin ostaa leipää. Mutta sen pahempi, oli nyt jo liian myöhä. Kaikki ovet olivat suljetut. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä veneemme luo.
Eräässä porttiholvissa kuitenkin seisahduin sytyttääkseni sen suojassa yhden niistä sikareista, jotka Hunter oli minulle antanut. Pistin käden taskuuni ja löysin taskustani paitsi muutamia sikareja myöskin rahan. Ihmetellen, mitä tämä merkitsi, astuin tarkastellakseni rahaa avoimille hyvin valaistuille portaille pihan puolella. Ilokseni näin, että raha oli punnan kultakolikko. Tietysti Mr. Hunter oli pistänyt rahan sikarien keralla taskuuni. Olipa kuinka hyvänsä, nyt minä olin rikkain mies koko »Imperatorin» miehistöstä ja panin rahan hoikkaan kukkarooni päättäen säilyttää sen siellä seuraavaan satamaan asti.
Näissä mietteissäni olin juuri palaamaisillani, kun taivaansiniseen tanssipukuun puettu nuori tyttö hyökkäsi portaita alas ja oli juoksemaisillaan minut kumoon.
Hämmästyneenä yhteentörmäyksestä hän huusi: »Mitä te tahdotte?»
»Ei minulla ole mitään pahoja aikeita, arvoisa neiti», vastasin rauhoittaakseni häntä; »minä olen täällä vieras ja tahdoin kuulustella, missä täällä olisi leipurin puoti ostaakseni leipää.»
»No, mutta hyvä herra», vastasi tyttö, »puodit ovat jo kauan sitten suljetut. Kenties minä kuitenkin voisin teitä auttaa, jos vähän odotatte.» Sillä välin syöksi rappusia alas vielä neljä samalla tavoin puettua sievää pikkutyttöä. He seisahtuivat kaikki ja uteliaina he yhtyivät puheeseen. Kuultuansa missä pulassa minä olin, he päättivät yksimielisesti minua auttaa.
Iloinen veitikka heidän joukossansa, jota toiset sanoivat Saaraksi, ja eräs toinen tyttö tarttuivat minun käsivarsiini, ja sitten mentiin hurjaa vauhtia alas rappusia ja ulos pimeään sumuun monimutkaisia kujia pitkin. Me kolme olimme kuin hevoset lasten leikkiessä ja toiset kolme pitivät kiinni vaatteiden liepeistä ja ajoivat.
Tempauksesta seisattuivat hevoset viimein, kun olimme tulleet perille. Edessämme oli rautainen ovi. Tätä ovea nyt tytöt rupesivat jymistämään nyrkeillään ja potkimalla, kunnes se hyvän ajan kuluttua avattiin ja äreä miehenääni kysyi: »Mitä roistoväkeä te olette, jotka häiritsette ihmisten yörauhaa?»