»Me olemme pelkkiä hienoja neitejä, ja yksi herrasmies, joka haluaa ostaa leipää», vastasi Saara. Mies ensin nurisi vastaan, mutta viimein hän antoi perään, kun yhteisesti pyytelimme, ja sitten hän raolle avatusta ovesta pisti ulos kätensä sanoen: »antakaa tänne kolikkonne!» Minä kiiruhdin antamaan hänen kouraansa hopearahani.
»Hyvä on», virkkoi hän silloin ja avasi oven, »te voitte astua sisään.»
Tytöille lausuin kiitokset ja astuin sisään ovesta, joka kumeasti jymähtäen suljettiin.
»Seuratkaa minua», virkkoi mies lyhyesti, »ja pitäkää vaari portaiden askelista, ettette taita niskaanne.»
Varoitus ei ollutkaan suotta, sillä nyt käytiin pilkko pimeässä alaspäin epätasaisia portaita ja huonosti kivillä laskettua permantoa myöten. Lieneekö tie ollut niin pitkä vai tuntuiko se pitkältä pimeän ja hankaluuksien vuoksi, minusta ei ainakaan tuntunut tielle loppua tulevankaan ja minä rupesin epäilemään joutuvani ansaan. Silloin alkoi käytävään näkyä heikko, punertava, lepattava valaistus, joka tuli viereisen huoneen isoista leipomauuneista, joita siellä oli koko rivi.
Seuraajani kehoituksesta minulle annettiin kokonainen kantamus pitkiä leipiä, jotka olivat vastikään leivottuja. Niistä kuitenkin mies otti itse yhden ymmärtäväisesti nyökäten päätä ja sanoen: »Tämä on minulle — ymmärrättehän — menkäämme.»
Ja sen enempää pitämättä lukua minun kiitoksestani hän astuskeli matkoihinsa.
Muutaman minuutin kuluttua ovi taas narisi saranoillansa, ja minut laskettiin sen kautta menemään ulos. Mies sanoi minulle: »Hyvää yötä.»
Tuskin olin päässyt kadulle, kun äskeiset hyvät keijukaiseni ympäröivät minut jälleen.
»No, mutta hyvät neitoset», sanoin, »johan te hankitte itsellenne kuolemantaudin, kun minun takiani tulette ulos noin ohuissa puvuissanne.»