Väsyksissä ja hengästyneenä minä vihdoin heittäysin istumaan eräille rappusille ja tunnustin joutuneeni tappiolle.
»Sitä ei teidän tarvitse hävetä», vakuutti Saara taputtaen minua olkapäähän, »juoksittehan te tosiaan erinomaisesti, mutta meitä olikin viisi yhtä vastaan.»
»Mutta lähtekäämme jo, me emme voi enää viipyä kauemmin.»
Hän tarttui kainalooni ja jatkoi matkaa puhuen kävellessämme:
»Ettehän mahda olla vihoissanne meille leikinteostamme?»
»En, mutta minua hävettää tietäessäni, miten nolosti minä jouduin tappiolle.»
»No, kyllähän me teimme teistä vähän pilaa, mutta se oli niin lystiä — eikös ollut teidänkin mielestänne?»
»No niin, tietysti paljon hauskempaa kuin teidän mielestänne olisi tuntunut, jos olisitte joutunut viiden pojan käsiin.»
»Niin, mutta silloin minä olisin tehnyt niinkuin Te uhkasitte minulle tehdä. Olisin purrut heitä.»
»Jahka tulette laivaan ja kerrotte tovereillenne seikkailunne, niin saatte nähdä, että he joka ilta lähtevät kaupunkiin leipää ostamaan, mutta he saavat kyllä odottaa ennenkuin kohtaavat sellaisia narreja, kuin me olemme. Mutta nyt olemme perillä ja meidän täytyy erota. Tuossa on käteni, poikaseni! Hyvästi nyt, äläkä ajattele meistä pahaa!»