»Kuulkaa tytöt, kuulkaa», huudahti Saara, »hän haluaa syödä minut suuhunsa! Tulkaa, suudelkaamme kuoliaaksi se ihmissyöjä.»
»Niin oikein», kuului tyttöjen joukosta, »suudelkaamme ihmissyöjä kuoliaaksi!»
Ja niinkuin kärpäset siirappiastian kimpussa he painelivat pikku suukkonsa minun leveille leuoilleni suudellen minua niin kauan, että minun viimein täytyi anoa armoa.
Voi sentään näitä leipiä! Kuinka määrättömän paljon pilantekoa ja ivaa olin saanut kärsiä niiden tähden! Ja nyt ne vielä lisäksi polttivat, kun ne leikin aikana oli painettu käsivarsiani ja rintaani vastaan, niin että minun olisi varmaan täytynyt viskata ne kadulle, jolleivät tytöt olisi rientäneet kantamusta jakamaan.
Kun Saarakin oli ottanut osansa kantaakseen, kysyi hän: »Kas niin, kuinka nyt voitte?»
»Kiitos kysymästä», vastasin kiertäessäni viiksen alkujani, »kyllä minä jo toimeen tulen.»
»Mutta entä, jos nyt juoksemme matkaamme ja viemme teidän leipänne? Kas näin. Ottakaa kiinni!»
»Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!» kuului joka puolelta ja tytöt hajosivat joka puolelle kuin akanat tuuleen.
»Yhden minä kumminkin tavoitan» päätin itsekseni ja juoksin jälkeen. Mutta se oli turhaa takaa-ajamista.
Saara liihotteli eteenpäin, hän livisti takaisin, hän kieppui ympärilläni, nakkeli sormisuukkosia ja naureskeli kimeästi, sillävälin kuin toiset pujottelivat meidän välillämme saaden minut niin sekaannuksiin, että usein erehdyin luullen jotakin toista tyttöä Saaraksi.