Poliiseja oli 12, suomalaisia vain 11. Näiden joukossa oli kuitenkin oikeita urhoja, sellaisia kuin Östman, Beckström ja puutarhuri.
Siis aloitettiin kahakka.
Taistelu tuli kiukkuiseksi, sillä poliiseilla oli aseina sapelit, kun taas meikäläisistä muutamilla oli pelkät kepit, useimmilla ei edes niitäkään. Mutta rohkeutemme ja kestävyytemme avulla onnistui meidän osittain riisua aseista, osittain ajaa pakoon poliisikonstaapelit ja vapauttaa toverimme. Porilaisten marssia laulaen marssittiin veneille ja mentiin laivaan.
Sen koommin ei menty maihin, sillä paikkakunnan komendantti kielsi kapteenia sallimasta maihinmenoa. Jos joku laivan päällystöstä soudettiin rantaan, piti poikain veneessä odottaa hänen palaamistansa.
Tällainen asiain muutos ei »Imperatorin» miehistöä ollenkaan miellyttänyt, mutta mielipaha sai ainoastaan alakuloisuuden leiman sen kautta, että yksin jääneet naiset tulivat rantaan heitä tervehtimään. Juuri ennenkuin laivassa piti nostaa ankkuri meidän lähteäksemme pois — kertoo Schoultz — sain soutaa kapteenin maihin. Muutaman ystävänsä seurassa silloin Mery de Luze juoksi rantaan veneen luo meitä kiittääksensä ja sanoaksensa jäähyväiset. Pahaksi onneksi kuitenkin aaltojen mainingit sinä päivänä pauhasivat niin rajusti, että meidän täytyi pitää vene loitolla laiturista, enkä minä sen vuoksi saanut edes puristaa Meryn kättä jäähyväisiksi. Töin tuskin taisin seisoen veneen tuhdolla, vastaanottaa häneltä pienen paketin, jonka hän kyykkysillään laiturilla minulle ojensi sanoen: »Muistoksi, sydämelliseksi muistoksi.» Jälkeenpäin tutkittuani paketin sisällystä huomasin sen sislätävän nauhan, joka oli palmikoitu Meryn kauniista hiuksista. Muutama lentomuisku vielä ja siihen päättyi kuherruksemme, sillä kapteeni tuli takaisin ja astui veneeseen. Niin kauan kuin voin nähdä, seisoivat tytöt rannalla huiskuttaen meille jäähyväisiksi. Ja kun jonkun ajan kuluttua »Imperator» lähti purjehtimaan, ja minä käänsin kaukoputken maata kohden, näin vieläkin Mery de Luzen seisomassa laiturilla. Silkkimustat pitkät hiukset tuulessa hulmuten ja ruusunpunainen paita painuen hoikkaa vartaloa myöten hän siinä seisoi kuin ikävää ilmehtivä kuvapatsas silmäyksillään seuraten meidän pois rientävää prikiämme.
Merimiehen elämään olivat suomalaiset jo tottuneet siinä määrässä, että kilvan noustiin mastoihin, kun sellainen käsky annettiin. Matka päiväntasaajan luo ja sen toiselle puolelle kävi sangen hitaasti. Välistä oli niin tyyni ilma, ettemme päässeet liikahtamaan paikaltamme ja niin kuuma oli, että olimme ihan nääntymäisillämme.
Eräänä päivänä huomattiin muutamia valaita ja kahdella veneellä koetettiin päästä soutaen niitä lähelle. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä valaat menivät hyvää vauhtia vastatuuleen, joka yltyi uhkaavasti ja toi mukanansa sumua ja sadetta. Paluumatka laivaamme tehtiin hyvällä tuulella purjehtien, ja kumminkin tulimme perille vasta illan tullessa. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi ja turvatuksi kuin jälleen astuessani rakkaaksi tulleen prikimme kannelle. Enkä suotta ollutkaan tyytyväinen, sillä ennenkuin olimme saaneet veneemme ylös nostetuiksi ja kiinni sidotuiksi, oli jo pilkkosen pimeä ja tuuli oli alkanut pitää ilkeätä ääntä laivan taklauksessa ja köysissä.
Jos olisimme myöhästyneet tunninkaan ajan, niin varmaankaan emme milloinkaan olisi saavuttaneet veden päällä uivaa kotiamme, sillä silloin alkoi hirvittävä ja kauan kestävä myrsky, joka hillittömästi ajoi meidät länteen päin kohti Trinidad-nimistä autiota kalliosaarta Rio Janeiron kohdalla, lähellä Etelä-Amerikan rannikkoa. Meidän juomavesi- ja polttopuuvarastomme olivat kokonaan loppuneet. Siitäkin juomavedestä, jonka Bremerhavenissa olimme ottaneet painolastiksi muutamiin vanhoihin traanitynnyreihin ja joka nyt haisi iljettävän pahalle, oli vain muutama ämpärillinen jäljellä. Aamun hämärtäessä olimme muutaman peninkulman päässä tuon synkän ja kolkon asumattoman saaren tyvenellä puolella. Myrsky oli riehunut loppuun, taivas oli kirkas ja aamuaurinko valeli kultasäteitänsä leikillisesti aaltoilevan meren pinnalle.
V. Trinidad
Oli maaliskuun 31 päivä, kun tulimme Trinidad-saaren luo. Tahallamme olimme purjehtineet Atlantin-meren Amerikan-puoleista osaa, sillä päällystö ei vielä ollut päättänyt purjehdittaisiinko Hyväntoivonniemen vaiko Kap Hornin ympäri. Asian ratkaisu riippuisi siitä, millaiset pasaatituulet olisivat. Trinidad-saarelle päätettiin mennä maihin polttopuita ja juomavettä ottamaan.