»Seiling Direction» nimisestä merimiesten käsikirjasta luettiin pääasiallisesti seuraavat tiedot tuosta pienestä saaresta:
»Saaren muodostaa melkoisen korkea, syvien rotkojen halkoma kallioryhmä, joka osittain on rapautunut; sillä ei ole mukavaa satamaa eikä turvallista maihinnousupaikkaa, ei kasvillisuutta eikä juuri ollenkaan vettä.»
Selitys tästä saaresta oli tosin lohduton, mutta kumminkin päätti kapteeni Höök meidän tukalan tilamme tähden nousta maihin. Hän jätti laivanpäällikkyyden ensimmäiselle perämiehelle, kapteeni Jakobsénille käskien tämän risteilemään määrätyn matkan päässä maasta ja antoi laskea vesille ja miehittää valaanpyyntiveneen.
Itse hän asettui venettä ohjaamaan ja miehistö, johon kuuluivat: 2:nen perämies, luutnantti Hjalmar Höök, ylioppilas Stjerncreutz, Ernst Kellgren, merimies Sjöberg ja Schoultz (kertoja) laskivat komennon mukaan pitkät airot valtameren kirkkaan siniseen veteen ja soutivat reippaasti tuota salaperäistä saarta kohti. Parin tunnin kuluttua olimme saapuneet lähimpään rantaan. Mutta maihin nousu veneestä oli sillä kohdalla sula mahdottomuus, sillä ankaran myrskyn jälkeen kävi maininki vielä rajusti ja ranta kohosi melkein pystysuoraan levottomasta merestä. Kappaleen matkaa oikealle päin oli kuitenkin jyrkässä kalliossa portaan tapainen pengermä niin korkealla veden pinnasta, että ainoastaan laineiden korkeimmat harjat sinne ylettyivät, ja muutamain kalliohalkeamain kautta näytti se olevan jonkinlaisessa yhteydessä saaren huipun kanssa.
Tälle pengermälle kapteeni Höök päätti kavuta ylös, lähteäksensä sieltä jos mahdollista saaren sisäosiin tutkimusretkelle.
Hän teki suunnitelman ja se oli uhkarohkea; mutta meidän rohkeutemme, tarkan kuuliaisuutemme ja neuvokkuutemme ja ehkä suurimmaksi osaksi onnellisen sattuman kautta tuo suunnitelma osaksi onnistui. Me soudimme ulospäin vähän matkaa ja laskimme veneen ankkuriin noin parinkymmenen sylen syvyydelle. Valaan pyydysnuora oli ankkurinuorana. Sitten meni kapteeni Höök etukeulaan ja miehistö jaettiin siten, että kaksi sai nuorasta antaa perään ja kolme hiljaa ja varovasti soutaa äkkijyrkkää rantapenkerettä kohden. Meidän piti laskea vene niin lähelle kuin suinkin silloin, kun maininki sitä nosti, ja sitten nopeasti temmata se takaisin, kun laine laski. Mutta laine nousi ja laski useita syliä ja veden loiske ei likimainkaan ollut säännöllistä ja hiljaista.
Tuon kuoloa uhkaavan yrityksen me teimme moneen kertaan yhä uudestaan, joskus jysähtäen kallion kylkeä vastaan niin kovasti, että veneen liitokset nasahtelivat ja joskus saimme veneeseen paljon vettä. Mutta kuinka kävikään, niin temppu viimein onnistui ja kapteeni Höök pääsi voimakkaalla hyppäyksellä pengermälle. Ensimmäinen vaara oli ohitse ja nuoran avulla me hivutimme itsemme tarpeeksi kauas äkkijyrkästä penkereestä. Siellä valmistausimme kaikessa rauhassa paremmanpuoliseen kalastukseen sillä välin, kuin kapteeni Höök näkyi rohkeasti kiipeävän vaarallista äkkijyrkkää kalliota myöten ylös huimaavaa korkeutta kohti.
Kalastukseen ei meillä ollut suuriakaan valmistuksia. Pohjaonget jaettiin miehille ja metallitapseilla varustettuihin koukkuihin pantiin syötiksi pienet palaset suolaista läskiä. Ja sitten alettiin onkia.
Epäillen katselimme toisiimme, kun yht'aikaa viskasimme koukkumme veteen, mutta melkoisesti hämmästyimme, kun kala hetikohta nykäisi onkea. Mutta samalla oli ongen tapsikin poikki. Kaloja emme saaneet ainoatakaan päätä onkimalla. Nuo ahnaat kalat nousivat vedenkalvoon ja parveilivat sadoittain ympärillämme, valmiina sieppaamaan pois koukun ongesta niinpiankuin pääsivät siihen kiinni.
Mutta lopputiliä läskin syömisestä ei vielä oltu tehty. Veneessä oli meillä atrain, jossa oli monta tukevaa väkäpäistä piikkiä. Se oli kapteenimme tekemä mestarityö. Ja sillä me aloimme innokkaasti iskeä kalaparveen.