Tämä keino tepsi paremmin. Joskus saimme parikin yht'aikaa. Eikä tarvinnut ollenkaan käyttää mitään syöttiä, sillä syötiksi kelpasivat ne kalat, jotka pääsivät riistäytymään irti atraimesta tai selvisivät pelkällä naarmulla. Muutaman sekunnin kuluessa ahnaat toverit repivät ne kappaleiksi ja söivät suuhunsa. Muodoltansa nuo kalat olivat melkein lahnan näköisiä, mutta olivat vähän kapeampia ja tukevampia. Suomuksia niillä ei ollut, vaan sen sijaan niillä oli kaksi riviä kirkkaan valkoisia hampaita, jotka olivat ihmisen hampaiden kaltaiset. Kalojen pituus oli melkein kyynärä ja väri ruskea, tumma-täpläinen. Ne olivat tavattoman väkeviä ja sitkeähenkisiä. Me pidimme niistä ainoastaan kolme kalaa; muut viskattiin inhoten mereen toveriensa syötäviksi. Kun näki niiden tavattoman ahnauden, niin sai sen käsityksen, että jos ihminen olisi pudonnut mereen, niin ne heti olisivat hänetkin syöneet.
Sillävälin oli kapteeni Höök, turhaan yritettyään kiivetä vuoren kukkulalle, tullut takaisin penkereelle ja kutsui merkeillä venettä luoksensa. Monen rohkean yrityksen jälkeen meidän onnistui vapauttaa kapteenimme hänen vankeudestaan, mutta tämä luonnistui ainoastaan sen kautta, että hän epäonnistumisen uhalla rohkeasti hyppäsi pois kalliolta. Vene oli jo laskeutunut toista syltä, kun hän putosi alas ensin veneen etukeulan nokkaan ja siitä suinpäin veneeseen. Hänen tutkimusretkensä oli ollut hyödytön.
Ankkurimme oli tarttunut meren pohjaan niin lujasti, ettemme voineet sitä enää nostaa, sentähden jätimme sen ja rupesimme soutamaan pitkin rantaa löytääksemme sopivampaa maallenousupaikkaa. Jonkun tunnin soudettuamme näimme avaran puoliympyrän muotoisen lahden. Tämä näytti kokonaisuudessaan kolkon ja synkän näköiseltä, sillä sitä ympäröivät tummat, monta sataa jalkaa korkeat äkkijyrkät kalliomöhkäleet. Mutta tuota kolkkoa näkyä pehmensi vaalea hiekkarannikko, joka oli ikäänkuin sovinnon rakentajana asettunut alinomaa taistelevan meren ja uhmaavan lujan ja jyrkän rantapenkereen välille.
Veneemme käännettiin lahteen ja reippaasti soutaessamme se liukui hyvää vauhtia rantaa kohti, jota valaisi jo korkealle taivaan laelle noussut aurinko. Kuta lähemmäksi tulimme, sitä miellyttävämpänä ranta houkutteli puoleensa, mutta rajummin nousi ja laski myös meren povi ja jättiläiskokoiset vuorenrinteet näyttivät ikäänkuin varoittavan: »älä tule tänne, muukalainen, jos henkeäsi ja vapauttasi pidät arvossa!»
Mutta niinkuin usein elämässä hymy pääsee voitolle, niin mekin soudimme edemmäksi pitämättä lukua siitä, miten kävisi. Kun tulimme lähemmäksi rantaa, niin meitä tervehti parvi kyyhkysen muotoisia kalalokkeja. Äänettöminä ne liihottelivat meidän ympärillämme ja laskeusivat täydellä luottamuksella istumaan mikä päähämme, mikä käsivarrelle tai airolle ja missä vain sijaa löysivät.
Näin ystävällinen vastaanotto tuntui erittäin miellyttävältä, mutta monta tuntia soudettuamme oli meille tullut kova nälkä ja tyydyttääksemme nälkäämme, jahka pääsisimme maalle, pyydystimme ja tapoimme muutamia näistä miellyttävistä linnuista.
Säikähtäen meidän julmuuttamme tai jostakin muusta syystä linnut jättivät meidät, kun tulimme lähelle rantaa. Sen sijaan huomiomme kiintyi paljon tärkeämpään seikkaan. Meren maininki muuttui jyrkäksi ja levottomaksi sekä toisenväriseksi. Iloisen mielialan sijaan tuli huolestunut totisuus. Aavistelimme jo hengenvaaraa. Jokainen tarttui lujemmin airoonsa ja kiinnitti katseensa tarkkaavasti ja luottamuksella kapteeniin, joka järkähtämättä kuin vaskinen kuvapatsas perää pitäen ohjasi venettä suoraan maata kohti. Sinisenvihreä, jyrkästi kohoava aalto nosti veneen huimaavan korkealle, veti sen jälkeen syvyyttä kohti niin syvälle, ettei vuoria enää näkynyt. Ja yhä uudelleen korkeuteen ja taasen syvyyteen viskeli meitä aalto, joka muuttui väriltään ja hahmoltaan yhä peloittavammaksi. Vielä oli airo kädessäni, ja vakuutettuna siitä, että nopea eteenpäin soutu oli ainoa pelastuksemme, varustausin lujasti tempaamaan airollani ja katseellani tahdoin kapteenille ilmaista: minä ymmärrän ajatuksesi, luota minuun!
Tuossa hän vielä seisoi minun mielestäni entistään ylevämpänä ja korkeampana, mutta hänen päättävässä katseessansa ei enää loistanut toivo, vaan hän näytti ohjaavan suoraan kuolemaa kohti.
Tuskin oli tämä ajatus syntynyt aivoissani, kun jo uusi aalto nousi syvyydestä. Se oli valtavan suuri ja hirvittävä majesteettisessa koossansa, koristettuna loistavilla helmillä ja hopeanhohtoisilla vaahtonauhoilla. Kuohuen ja väristen se nousi pystyyn veneen alla, heti sen jälkeen murtuen vaahdoksi ja paiskaten meidät veneinemme alas hirvittävään hautaan. Viimeiseen asti oli vene pysynyt oikealla suunnalla ja aallon mukana se meni nyt nurinniskoin. Minun viimeinen ajatukseni oli: tämä oli taitavasti tehty temppu, mutta se ei onnistunut. Tähän ajatukseni juoksu katkesi, minä menin tainnoksiin.
Kun tulin tajuihini, käsitin ensiksi, että olin pimeässä. Heti ajattelin, että nyt oli elämäni loppu käsissä. Ajatukseni tuli tavattoman nopeaksi. Silmänräpäyksessä koko elämäni juoksu kaikkine vähäpätöisine yksityisseikkoinensa kulki ohitseni.