Maallenousu ei ollut vaaratonta, mutta toisen veneen reippaan miehistön avulla se onnistui oivallisesti. Heti maalle päästyämme riensivät uudet toverimme meitä ruokkimaan. Silloin olivat näköni ja kuuloni tavattomasti heikontuneet. Aivan ensiksi minulle annettiin — typerästi kyllä — ryyppy paloviinaa. Kun se asetettiin huulieni eteen ja sanottiin: »Juo!», niin minä sen join tuntematta, mitä se oli. Tuskin olin nielaissut ryypyn, niin kaaduin maahan tiedotonna. En tiedä, miten kauan siinä pyörtyneenä makasin, mutta heräsin siihen, että minua nostettiin ja pidettiin istuvassa asennossa. Senjälkeen tunsin, että minua syötettiin jollakin, jota tukalasti nielin tietämättä mitä se oli. Silloin en voinut nähdä enkä kuulla. Millä tavoin minua sen jälkeen virvoitettiin, sitä en tiedä, mutta kauan kesti, ennenkuin jälleen saatoin käyttää aistimiani.
Iltapäivällä lähtivät molemmat veneet saarelta, heikoimmat miehet eheässä veneessä, ja illan suussa me jo olimme terveinä laivassa. Sydämellisellä ilolla meitä tervetulleiksi jälleen toivottivat sekä miehet että naiset, jotka kaikki olivat olleet levottomina sekä meidän että omasta puolestansa. Kolme päivää ja kaksi yötä oli seikkailu kestänyt ja koko sinä aikana en ollut nukkunut vähääkään. Minulla ei sentähden ollut nyt mitään sen suurempaa halua kuin päästä levolle ja kun minut oli autettu makuulle, nukuin hetipaikalla, enkä herännyt ennenkuin myöhään seuraavana päivänä.
Laivaan tullessamme laiva oli ankkurissa noin puolentoista meripeninkulman päässä maasta ja uuteen venesatamaan oli kahta kertaa pitempi matka. Kapteeni oli päättänyt viipyä täällä jonkun aikaa täyttääksensä polttopuuvarastoamme haaksirikoissa särkyneistä puista, joita meren aallot olivat viskelleet rannikolle. Venesatamaan oli jo lähetetty vene miehistöineen tuomaan pyydystettyä kilpikonnaa ja puulauttaa.
Sain sitten kuulla, kuinka suuri levottomuus ja sekasorto oli vallinnut laivassa koko päällystön ollessa poissa.
Ensimmäinen perämies, kapteeni Jakobsén oli näet jättänyt päällikkyyden laivan rakennusmestari Östmanille ja oli itse mennyt mukaan meitä etsimään. Minä en voi ratkaista, mitenkä miehekkäästi Östman hoiti tointaan, mutta kerrottiin, että naisetkin tahtoivat sekaantua laivan komentamiseen. Yhtä kaikki, onnellisesti päättyi kaikkityyni, ja toimensa johdosta ruvettiin Östmania siitä lähtien nimittämään »Isoksi» ja sen nimen hän sai pitää koko ikänsä. Tuon liikanimen lienee hänelle antanut maisteri Federley siitä erikoisesta syystä, että Östman oli reistaillut ja »prassaillut» varsinkin laivan isoa purjetta.
Levoton hälinä oli tietysti lakannut Jakobsénin palattua laivaan, mutta rauha vakiintui vasta kapteeni Höökin saapuessa.
Iltapuolella vene palasi maalta tuoden lautalla puita ja niitten päälle köytetyn suuren kilpikonnan sekä tynnyrin täynnä juomavettä. Näin tervetulleet tuliaiset hinattiin ylös laivankannelle ja tunnin kuluttua kilpikonnalihapullat jo kärisivät tulella kabyssin hellalla, ja keittoliesi sai niellä polttopuita minkä kerkisi. Ilma oli pitkät ajat erittäin ihana ja se suuressa määrin edisti meidän muonatarpeiden hankintaretkiämme.
»Meren läikkyminen rantaa vastaan — kirjoittaa K. F. Nilsson — tapahtuu säännöllisesti paisuvina ja vähentyvinä laineina. Ensin tulee joukko suuria hyökylaineita, jotka vyöryvät rannalle perässänsä pienempiä. Kun suuret laineet rannalla ovat kokoontuneet, niin ne syöksyvät takaisin merelle ja tukehuttavat pienemmät. Jälleen tulee uusia suuria aaltoja mereltä ja muuttaa veden läikkymisen niin, että se vuorotellen virtailee rantaan päin ja siitä pois. Tätä virtailua täytyy käyttää hyväksensä päästäksensä maalle tai maalta pois. Ensimmäinen venekunta palasi retkeltänsä vasta neljäntenä päivänä surkeassa tilassa; muutamat lakittomin päin, huivit päähän sidottuina ja vaatteet repaleisina, kalpeina ja nälkiintyneinä. Kolmen vuorokauden aikana olivat miehet koettaneet elättää itseänsä maakravuilla, kilpikonnanmunilla ja jonkinlaisilla kalalokeilla, joita löivät kuoliaiksi, kun ne tulivat uteliaisuudesta liian lähelle.
Toverien palattua lähdimme maihin seuraavana päivänä kolmella hyvin varustetulla veneellä. Maihinnousu tapahtui seuraavalla tavalla: vene soudettiin lujaa vauhtia meren tyrskyihin, jotta se tottelisi peränpitäjän melaa. 50:n sylen päässä rannasta airot otettiin veneeseen ja aaltojen tyrsky viskasi venettä huimaavaa vauhtia rantaa kohti. Perämiehen oli silloin pidettävä kurssinsa suorassa.
Kun tyrsky palaa rannalta ja hillitsee veneen vauhdin, niin kaikki muut soutajat, paitsi perämies, hyppäävät veneestä pois ja kiskaisevat vastaan tulevan tyrskyn lävitse veneen ylös maalle. Merelle lähtö tapahtuu päinvastaisessa järjestyksessä. Airot piikataan pystyyn, venekunnan soutumiehet, yhtä monta kummallakin sivulla, vetävät venettä hyvää vauhtia suuriin vastaantuleviin merentyrskyihin ja pitävät sitä kiinni, kun laineet kokonaan vyöryvät sen yli. Kun sitten rannalta palaavat aallot tulevat takaisin merelle päin, niin joka mies hyppää veneeseen, jota aallot vievät ulospäin, ja lujalla soutamisella vastustetaan sitä veden tulvaa, joka taasen hyökkää maalle päin.»