Trinidad-saari on noin 1 200 kilometrin päässä Brasilian rannikolta, kokonaan asumaton, vaikka siellä näkyi jäännöksiä ihmisasunnoista ja viljelysyrityksistä. Siellä oli aikoinaan asunut munkkeja, jotka yrittivät eristäytyä maailmasta, mutta saaren kaukainen ja yksinäinen asema sekä vaikea pääsy sinne olivat nähtävästi pakottaneet munkit sieltä poistumaan.
Imperator Aleksander II miehistöineen oleskeli pari viikkoa tämän saaren läheisyydessä sangen tärkeistä syistä. Juomaveden ja polttopuiden saanti olivat hyvin tärkeitä, ja ne tarpeet saatiinkin siellä runsaasti tyydytetyiksi. Haaksirikkoutuneista laivoista oli tuuli ajanut maalle pirstaleita ja vettä saatiin mereen juoksevasta purosta. Ja lisäksi saatiin edeltäkäsin aavistamaton tärkeä ja hyödyllinen saalis, joukko komeita merikilpikonnia, useimmat noin 500 naulan painoisia sekä paljon niiden munia; niistä riitti tuoretta lihaa yli kuukauden ajaksi. Ruokavarasto sai näistä varsin tervetulleen lisäyksen.
Toverien pakinat kilpikonnain pyydystämisestä saivat Schoultzinkin muutamia kertoja uudelleen menemään maihin ja jo ensimmäisenä yönä hän osallistui hyvän saaliin pyyntiin. Pyyntitavasta hän muistiinpanoissaan kertoo näin:
»Auringonlaskun jälkeen menimme piiloon kaksi erällään pitkin rannikkoa siellä täällä olevien kivien taakse vähän matkaa rantapiistä. Siellä pysyttelimme hiljaa ja tähystelimme pitäen visusti vaaria, ettemme näyttäytyisi kilpikonnille, jotka uiskentelivat rannikon edustalla huolellisesti tarkastellen ympärillensä. Lyhyen hämärän jälkeen tuli niin täydellinen pimeys, ettei silmämme erottanut muuta kuin fosforimaisesti välähtelevät laineiden kuohut, kun ne rantoja vastaan vyöryessänsä saivat kalliotkin tärisemään. Tunti toisensa jälkeen kului mielen yhä enemmän jännittyessä. Tuskin uskalsimme liikahtaa saati puhua äänekkäästi. Kokemus näet oli opettanut, että nämä varokeinot olivat tarpeen, jos mieli saada pyyntiyrityksestä hyötyä.
Noin kello 11 tienoissa kuu nousi ja hopeanhohtoisella valollansa se valaisi juhlallisen maiseman antaen sille salaperäisen luonteen. Rannikon kalliot ja kivet olivat peikkojen näköisiä seisoessaan hajallaan siellä täällä valkoisella rantahietikolla.
Tämän kummastuttavan näköalan tenhoamana olin kokonaan unohtanut tarkoituksen, jota varten täällä valvoimme, mutta toverini tarttui käsivarteeni ja kuiskasi: »pidä nyt varasi, pian ne tulevat.»
Minä säpsähdin ja käänsin silmäni rantaan päin. Ja tosiaan siellä näkyi yksi, ja jälleen yksi ja vieläkin yksi kilpikonna nostavan päänsä meren laineista ihan maan rajalla. Vielä jokunen minuutti, niin jo muuan noista oudoista elukoista ryömi maalle tehden uimaliikkeitä. Se seisattui vähäksi aikaa veden rajaan huolellisesti tarkastellen ympäristöänsä. Sitten se jatkoi kömpimistään ylös maalle melkein suoraan sitä paikkaa kohden, missä olimme piilossa.
Olin jo ryntäämäisilläni esiin tarttuakseni siihen käsin kiinni, kun vähän syrjemmässä, missä kumppanimme olivat vahtimassa, huomasimme viisi kilpikonnaa, jotka pyrkivät maalle rantapengertä ylöspäin. Me hillitsimme intomme ja pysyttelimme yhä edelleen ihan hiljaa antaaksemme tovereillekin tilaisuuden saaliin tavoittamiseen.
Aivan meidän läheisyyteemme tultuaan meidän kilpikonnamme rupesi suurilla väkevillä eturäpylöillään lakaisemaan altansa pois hiekkaa, ja sillä tavoin se lyhyen ajan kuluessa kaivautui vedenrajan tasalle arvattavasti asettaaksensa kuoppaan muniansa. Sillä kilpikonnat munivat suuren joukon munia yhdellä kertaa, päättäen siitä, että yhdessä kuopassa löydettiin likimäärin kahdeksansataa munaa.
Saaliimme olisi tullut tavattoman suureksi, jos kaikki toverimme olisivat malttaneet pysyä rauhallisina vielä hetkisen aikaa, mutta kaksi heistä hyökkäsi liian aikaisin saaliinsa kimppuun ja sillä tavoin he säikäyttivät pois ne kilpikonnat, jotka olivat lähinnä rantaa. Tietysti silloin me ja toisetkin kaksi hyökkäsimme tarttuen kukin omaan saaliiseemme.