Kun minulle sattui soveliasta aikaa, kiipesin ennenmainittua vuorenrotkoa myöten ylös. Päästyäni vuoren laelle levisi eteeni heikosti kallistuva tasanko, joka oli monen tynnyrinalan laajuinen. Siinä oli aivan kuin ihmiskäsin kaivettuja säännöllisiä pellonsarkoja, joiden välillä oli syvät ojat. Maa oli kiinteätä tummanruskeata kerrosta, joka oli mullan tapaista, mutta raskaampaa. Kasvillisuus oli varsin köyhää. Siellä täällä vain oli laikkoja, joissa kasvoi jo mainittuja papuja. Sekä tällä vuorenlaella olevalla tasangolla että rotkoissa ja ympärillä olevien vuorten harjanteilla oli pienten puiden kuivettuneita runkoja, josta näkyi, että saaressa oli jonkun aikaa takaperin kasvanut metsääkin.
Vähän matkaa vuoren rotkosta löysin jäännöksiä vähäisestä rakennuksesta. Se oli kyhätty kokoon hakkaamattomista kivistä, joita ei muurauslaasti yhdistänyt. Seinät olivat puolentoista metrin korkuiset ja katosta ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Muita jäännöksiä ihmisten töistä en tämän paikan läheisyydessä nähnyt enkä minä kulkenutkaan enää kauemmaksi.
Tämän yhteydessä tahdon kuitenkin mainita, että vähän matkan päässä haaksirikkoutuneen laivan rauskasta näimme ristin, joka oli naulattu kokoon veneen jäännöksistä ja ristiin oli piirretty muistaakseni viiden merimiehen nimet. He olivat tämän saaren rannikoilla haaksirikossa kuolleet ja siellä saaneet hautansa.
Maa-eläimiä tällä saarella olivat ainoastaan jo edellä mainitut maakravut. Kulkiessani en voinut huomata pienintäkään hyönteistä. Lintuja, mikäli huomasin, oli vain kolmea lajia: pikkuiset valkoiset linnut, kyyhkysenmuotoiset kalalokit sekä eräs suurenpuoleinen musta lintu, joka oli jonkunverran variksen näköinen, mutta erosi siitä erityisesti tavattoman pitkän pyrstönsä vuoksi, joka lentäessä liikkui kuin saksien terät, jonka tähden nimitimme lintua räätäliksi. Kasvillisuuden köyhyyttä ajatellessa tuntui varsin kummalliselta, mistä nuo elukat saivat ravintonsa. Rannoilla maakravut tosin pääsivät kilpikonnan poikasten kimppuun ja niiden munavarastoihin, kenties saivat saaliiksensa joitakin meren hyytelöeläimiäkin, joita laineiden tyrskyt viskelivät maalle, mutta korkeammilla paikoilla ei ollut kerrassaan mitään syötävää.
Ruokaa ne eivät ainakaan ylenkatsoneet. Sen tulin huomaamaan lyödessäni kepillä jotakuta niistä, kun se näytti olevan liian rohkea päälle käymään. Heti kun joku elukoista kellistyi kuolleena tai haavoittuneena tantereeseen, niin kaikki lähellä olevat hyökkäsivät sen kimppuun, eikä kauan kestänyt, ennenkuin se kokonaisena tai paloiteltuna vedettiin niiden maanalaiseen koloon. Alhaalla rannalla niitä näki enimmän, mutta niitä ei koskaan tavannut ruoanhakuretkillä, vaan istuivat ne enimmäkseen hiljaa kolojensa ääressä ikäänkuin saalista vahtien. Mutta annapas kun istahti niiden läheisyyteen, niin oitis olivat ne ihmisen kimpussa nipistämässä kynsinensä.
Saadaksemme yöllä rauhaa niiden hyökkäyksiltä panimme päivällä toimeen monen monet kauheat teurastukset niiden seassa. Eloonjääneet sellaisista teurastuksista olivat hyvillään, sillä ne saivat silloin tilaisuuden suuriin orgioihin.
Osoitteeksi siitä, miten kauan nuo elukat voivat elää syömättä, mainitsen vielä, että tullessamme perille Itä-Aasiaan noin viisi kuukautta myöhemmin löysimme niitä pari kolme laivan kannelta vesiastian alta. Arvatenkin ne olivat sinne joutuneet polttopuiden mukana, joita saarelta tuotiin. Nähdessäni yhden noista elukoista, tunsin inhoa ja tallasin sen kuoliaaksi, sillä en tahtonut sitä laskea maihin tuottamaan turmiota uudessa kodissamme.
Pyydystetyt kilpikonnat pidettiin elävinä, kunnes ne tarpeen tullen yksi erällään teurastettiin. Niistä saimme paistia ja lihakeittoa viikkokausiksi. Laivalla ollessansa kilpikonnat vielä munivat, ja niiden munia oli ruokavarojen lisäksi koottu maaltakin.
Paitsi kilpikonnain pyydystämistä urheilivat muutamat vielä joutilaina hetkinään pyydystellen ankeriaita rantakivien välisistä vesilammikoista. Meille oli epätietoista, olivatko nuo kalat itsestänsä tulleet maalle, vai olivatko laineet ne sinne viskanneet. Ne olivat väriltään likaisen kellertäviä ja metrin pituisia, mutta tuskin enempää kuin 12 sentimetriä paksut ympärimitaten. Suomen ankeriaista ne sitäpaitsi poikkesivat tavattoman velttojen liikkeiden kautta, jonka vuoksi niitä saattoikin pyydystää ilman muita sen parempia pyydyksiä kuin huopahattu. Ravinnoksi emme niitä käyttäneet kertaakaan, sillä ne olivat kovin inhoittavan näköisiä.
Kuten jo on mainittu, hankimme polttopuita tarpeeksemme haaksirikkoutuneesta laivasta ja tästä puuaineesta tehtiin lauttoja, joiden päällä kilpikonnat kuljetettiin laivaan.»