Yökaudet kantautui paviaanien villi ärjyntä vuorten rinteiltä laivalle. Jollei olisi tiennyt, mistä ääni sai alkunsa, olisi luullut sitä petoeläinten ääneksi.
Pian saimme myös kokea, että vaarallinen leopardi asustaa näillä seuduin. Mutta se antaa harvoin kuulla ääntänsä. Hiljaa se hiipii retkillänsä, mutta aina verta vuotaa siellä, missä se on kulkenut.
Eräänä päivänä olimme teurastaneet härän, jonka olimme ostaneet lähellä olevasta hollantilaisesta maatalosta. Härän liha oli viety laivaan, mutta teurastetun elukan sisä-osat oli pantu pataan kiehumaan aivan joen partaalle metsän reunaan. Ennenkuin keitto oli jäähtynyt, tuli pimeä ja me päätimme jättää sen huomiseen. Mutta seuraavana aamuna sinne tullessamme oli leopardi kuljettanut pois tai syönyt suuhunsa suurimman osan padan sisällyksestä. Seurasimme varkaan jälkiä jonkun matkaa metsään kuitenkaan mitään löytämättä.
Silloin muutamat uhkarohkeat miehet päättivät sillä paikalla pitää vahtia seuraavan yön. Mutta joko oli peto saanut kylläksensä keitosta tai saanut jotakin parempaa, ainakaan se ei tullut toistamiseen. Parasta olikin, sillä hyvin luultavaa on, että jos se olisi tullut, niin joku meidän uljaista pojistamme olisi menettänyt henkensä.
Englantilaisilta sukeltajilta, jotka sattumalta viettivät tulen ääressä yönsä lähellä meitä, kuulimme, että leopardi on näillä seuduilla yleinen ja on hyvin vaarallinen päivälläkin. Yöllä ei kukaan mielellään liikkunut omia kotinurkkia ulompana, kun leopardin hyökkäys oli pelättävissä.
Kumminkin me liikuskelimme jotenkin vapaasti lähistössä sekä varhain että myöhään.
Päiväkaudet olimme melkein joka mies maalla halonhakkuussa ja kuljetimme puut rannalle sekä edelleen laivaan. Tämän työn jälkeen kuljetettiin vettä suurissa astioissa joesta prikiin. Jälkimmäinen työ oli epämiellyttävää, kun sai suurimman osan päivästä kahlata kylmässä vedessä. Oli kesäkuun alkupuoli, se on: Etelä-Afrikassa oli sydäntalven aika. Yöllä oli usein niin kylmää, että vesi tyynillä paikoilla joessa meni riitteeseen.
Mutta kaikkihan kerran päättyy, ja niin päättyi meidän työmmekin. Kun lastaus oli suoritettu, saimme luvan kahdessa eri vuorossa käydä Kapkaupungissa.
Hautbaysta Kapkaupunkiin oli matkan alkupuoli noin 8 kilometriä kuljettava jalkaisin Wynberg nimiselle rautatieasemalle, josta pääsi kaupunkiin junalla. Jalkamatka oli mentävä osittain hyvinkin pehmeähiekkaista tietä. Oikeastaan tie kulki pitkin Taffelvuoren kuvetta luikertelevaa polkua. Wynbergin aseman luona oli vähäinen kauppala.
Ensimmäiseen joukkoon, joka kaupunkiin lähti, kuului iloinen ryhmä vekkuleita, joiden seassa myöskin minä. (Schoultz). Kukin sai vähäisen summan rahaa matkan tarpeisiin. Ne, joilla vielä oli tallella Sal-saarella ansaitut rahat, liittivät ne yhteen nyt saatujen kanssa ja olivat siis kohtalaisen hyvin varustetut parin päivän jalkamatkaa varten. Varhain aamulla läksimme liikkeelle pukeutuneina parhaaseen juhlapukuun ja pulska merimieshattu tyylikkäästi päähän asetettuna. Matkan alkupuoli kulki melkein asumattoman hiekkatasangon poikki, jossa harvaltaan kasvoi siellä täällä kamelioita ja muita pensaskasvejä, taikka komeita hopeapoppeleita, jotka ainoastaan täällä kasvavat viljelemättä. Lopputaival oli kiinteätä maata ja kaunista. Se kulki asuttujen seutujen kautta. Isohkoon kylään tultuamme poikkesimme vähäiseen ravintolaan. Se oli aivan lähellä ihanaa ja rehevää Konstantia-laaksoa.