Viimein kuului kimeä vihellys, josta tiesimme kapteenin tulleen veneen luo. Moittien omaa tarkkaamattomuuttamme syöksyimme päätäpahkaa sinne ja säikytimme kaikki linnut ympärillämme.
Iltapäivällä, kun kaikki oli tullilaitoksen kanssa selvitetty, sai suurin osa miehistöstä luvan mennä maihin. Muutamat varustautuivat metsästämään apinoita, joita Taffelvuoristossa oli tuhansittain.
Tällä mielenkiintoisella metsästyksellä olisin mielelläni tahtonut olla mukana, mutta minua esti vahtivuoro ja sitäpaitsi minulla ei ollut kunnollista pyssyä, kun kauaksi kantava kiväärini oli Trinidadin luona mennyt merenpohjaan. Erään toverini kertomuksen mukaan koetan kuitenkin kertoa tästä retkestä, vaikka se päättyikin ilman suotuisaa tulosta.
»Suuntasimme metsästysmatkamme suoraan lähinnä satamaa olevaa Taffelvuorta kohti. Vuoren juurelle tultuamme kuulimme kirkumista ja ulvomista jotenkin lähellä. Tämän melun arvasimme olevan apinain ääntä ja sitä kohden aloimme kiipeillä ylöspäin. Maa oli varsin hankalaa kulkea, kiviä ja teräviä kallionlohkareita oli sikin sokin ja teki nousun tukalaksi. Kun olimme tulleet noin puoliväliin rinnettä, kuului meteli äkkiä lähestyvän ja tulevan kovaäänisemmäksi. Kohta hyökkäsikin suuri joukko paviaaneja meitä vastaan. Ilmeisesti ne olivat hyvin kiukuissaan. Ne tekivät kiivaita liikkeitä ja karjuivat joka kerta, kun hyppäsivät penkereeltä toiselle.
Lauman etunenässä ryntäsi joukon vanhin; sitä seurasivat toiset pituusjärjestyksessä; viimeiset olivat tuskin rottaa suuremmat. Etujoukkojen jäsenet olivat isot kuin kelpo metsästyskoirat ja peloittavilta ne näyttivät, silmät tuimina takkuisen otsan alla ja kidassa lujat hampaat. Vielä peloittavampi oli vaikutus, kun kuuli niitten ärjyvän ja näki niiden tavatonta voimaa osoittavat loikkaukset. Me vedimme pyssyjen hanat vireeseen ja melkoisen hermostuneina odotimme niiden hyökkäystä. Noin sadan askeleen päässä ne seisahtuivat. Vielä hetkisen odotimme, mutta kun ne eivät näyttäneet haluavan lähestyä, teimme me sen. Oli näet vielä liian pitkä välimatka, jotta olisi voinut ampua hauleilla, eikä meillä ollut sen parempia aineita käytettävinämme.
Meidän lähenemisemme sai elukat kuitenkin peräytymään pitkin koko linjaa, mutta ne väistyivät hyvässä järjestyksessä ja ainoastaan sen verran kuin me tulimme lähemmäksi, niin että välimatka välillämme edelleenkin pysyi samana.
Paviaani.
Niitä vastaan ammutut yhteislaukaukset ärsyttivät ne jos mahdollista entistä kiukkuisemmiksi, mutta ampumisesta kuitenkin seurasi, että välimatka jonkun verran suureni. Oli sen ohella hauska huomata, miten erinomaisesti apinat noudattivat kuria. Järjestystä seurattiin hyvin tarkasti. Kun pienemmät apinat uteliaisuudesta tunkivat liian paljon esille, niin vanhemmat veikot niitä ravistelivat lujasti ja survasivat takaisin. Se tapahtui hyvinkin häikäilemättä, tempaamalla korvasta, niskasta tai kintusta kuinka vaan parhaiten soveltui.
Vähitellen apinat vetäytyivät takaisin niin vaikeasti kuljettaviin louhikkoihin, että me lakkasimme niitä takaa-ajamasta, varsinkin kun metsästys kumminkin olisi jäänyt aivan hyödyttömäksi.»