Kapteeni Höökin reippaan ryhtymisen kautta asiainmenoon vaara meni kuitenkin pian ohitse. Laivan riki oli kuitenkin ehtinyt pahoin vahingoittua. Minä olin niin pelästynyt ja masentunut, että tuskin pysyin pystyssä, enkä voi milloinkaan unohtaa tätä kauhistuttavaa hetkeä. Jos onnettomuus olisi tapahtunut tuntia aikaisemmin, nimittäin ennenkuin ylemmät märssypurjeet oli otettu sisään, niin laivan topit olisivat menneet yli laidan. Niin kapteeni vakuutti minulle, kun hän hetkistä myöhemmin minut kohtasi. Mutta tällä kertaa hän ei sanonut minulle yhtäkään nuhtelevaa sanaa. Arvatenkin hän kasvoistani näki, miten onneton olin. Toverini olivat myöskin niin hienotunteisia, etteivät he koskaan minun läsnäollessani tästä asiasta puhuneet sanaakaan.
Hautbayn satamaa ympäröi oikealla puolella alaston jättiläiskorkea Taffelvuori, joka on Hyväntoivonniemen huomattavin tuntomerkki; vasemmalla matalampia, harvaa pensastoa kasvavia kukkuloita, ja niiden välillä vihanta laakso, jonka rannikot ovat hiekkaiset ja loivat; laakson läpi kulkee iloisesti loriseva kirkasvetinen pieni joki.
Oli aamu, kun tulimme satamaan. Aurinko loisti kirkkaasti ja sai lahden pienet vilkkaat laineet kimaltelemaan. Ilmassa liiteli tuhansittain kormorantteja[[2]], jotka syöksyivät nuolennopeudella meressä olevien saaliittensa kimppuun, niin että vesi räiskähti lukuisina hopeapuikkoina korkealle. Kymmenittäin valaita temmelteli lahdessa leikkien keskenänsä, niin että niiden leveät pyrstöt jymähtäen loiskivat, ja samalla ne ruiskuttivat sieraimistaan suuria vesisuihkuja, jotka tuulen hajoittamina putosivat alas loistavana sateena.
Puhtaaksi siistittynä ja lipuilla koristettuna, kaikki purjeet levällään Imperator liukui tyynen lahden helmaan. Raskas mieliala, joka äsken oli vallinnut, oli nyt poissa. Ilo loisti jokaisen kasvoilla, ja kaikkien rinnoista pääsi ihastuksen huudahduksia. Vielä hetkinen ja Imperator meni tuulilta ja laineilta suojattuun lahteen. Kuului komentosanoja, purjeet koottiin ja ankkuri laskettiin vetäen kettinkiä mukanansa.
Äkkiä oli tullut niin tavattoman hiljaista ympärillämme. Ei enää kuulunut laineiden loisketta, ei näkynyt temmeltäviä valaita eikä saalista pyydystäviä kormorantteja; tuo meluava elämä ei tänne ulottunut. Ainoastaan heikko maininki hyväili äänettömänä rannan hienoa hiekkaa.
Jokainen ääni laivalla tuntui kaikkien mielestä niin kummallisen meluavalta ja jokainen ikäänkuin nuhteli itseänsä ja muitakin, jotka jollakin tavoin häiritsivät vallitsevaa hiljaisuutta. Laskettiin vene vesille. Kapteeni seisoi valmiina lähtemään maihin. Hänen venekuntaansa kuuluvana olin minä yksi niistä onnellisista, jotka saivat seurata mukana.
Aamusta alkaen olimme puetut mennäksemme maalle. Laivalla ei ollut ketään, joka iloisen mielialan kehoituksesta ei olisi pukeutunut juhlapukuun, vaikka koko seutu näytti autiolta.
Kun astuin veneeseen ja airot kolisten kierivät sivulle, vavahti sydämeni niin, että veri nousi poskilleni ja minä tulin hämilleni kömpelyyteni tähden. Kapteeni astui alas ja istui paikallensa. Hänen lyhyen komentosanansa jälkeen vene erkani laivasta ja muutamalla voimakkaalla aironvedolla se meni rantaan.
Meitä vastaan tuli tullivirkamies. Hän jo todisti, ettei seutu ollut asumaton. Molemmin puolin tervehdittiin ja kapteeni lähti hänen kanssansa antaen meille käskyn jäädä paikoillemme.
Kuumeentapaisella innolla vedimme veneen maihin ja heittäysimme sitten ihanaan metsikköön, jossa kasvoi runsaasti kukkivia valkoisia ja punaisia kamelioita. Parvittain pieniä monivärisiä lintuja lenteli, hiljaa piipittäen, keveästi kuin perhoset toisesta kukkaryhmästä toiseen. Hurmaantuneina me kuljeskelimme sinne tänne tässä kukkatarhassa, jonka olemassaoloa ja alkuperää emme osanneet selittää, koska maanlaatu nähtävästi oli pelkkää hiekkaa. Oliko tämän kukkaismaan kasvattanut pelkkä ilma ja valo?