Seuraavana päivänä lähti toinen joukkue kaupunkimatkalle ja neljä tai viisi kilometriä kuljettuansa se saapui Konstantia-maataloon, jonka omistaja oli hollantilainen van Ren. Tässä maatalossa valmistetaan kehuttua Kap-viiniä. Viinitarhojen läpi kulkiessaan suomalaiset tapasivat vanhan van Renin, joka oli halvaantunut ja jota lykättiin pyöräin päällä liikkuvassa sairastuolissa. Hän innostui tiedustelemaan suomalaisten pitkästä matkasta Itä-Aasiaan.
Leopardi.
Käynnistä Konstantiassa K. F. Nilsson kertoo, että suomalaiset kutsuttiin poikkeamaan taloon ja siellä heitä kestittiin mitä parhaiten. Talonomistajan poika ja vävy hoitivat taloutta. Vanha herra oli nuorena ollessaan oleskellut Tukholmassakin ja muisti vielä muutaman ruotsalaisen sananparren, jotka hän lausui juodessaan meidän maljamme: »Min skål, din skål, alla vackra flickors skål!» (minun maljani, sinun maljasi, kaikkien kauniiden tyttöjen malja!)
Konstantiassa oltiin yötä. Joka paikassa vallitsi suuri ylellisyys. Makuuvuode oli yhtä leveä kuin pitkäkin ja sen sekä ympärillä että yläpuolella oli silkkiset verhot. Tullaksemme ajoissa rautatieasemalle nousimme niin aikaisin makuulta, ettei talonväki ollut vielä herännyt. Kun tulimme Wynbergiin, näimme muutamia yhtiömiehiämme, jotka istuivat junaa odotellen ravintolassa juoden viiniä, joka on sekä hyvää että halpahintaista. Sellaista ylellisyyttä ei laivassa saatu kuin joskus juhlapäivinä.
Kapkaupungissa tehtiin vähän ostoksia. Erikoista huomiota veti puoleensa orangutangi, joka kahlehdittuna kojunsa ääreen oli portinvartijana.
Eräs meidän yhtiömiehistämme, Alfred Federley, — kertoo Nilsson — joka Kapkaupungissa erkani seurastansa, osaamatta sanaakaan englantia, ei paluumatkalla noussutkaan junasta pois Wynbergissä, jossa tie erkanee länteen päin Hautbayhin, vaan jatkoi matkaa edelleen Simonsbayhin, Kapkaupungin varsinaiseen satamaan, sen pitkän maakaistaleen itäisellä puolella, mikä pistää ulospäin Afrikan eteläkärjestä.
Kun hän perille tultuansa huomasi erehdyksensä, lähti hän jalkaisin kulkemaan tuon pitkän maakaistaleen poikki tullaksensa Hautbayhin, johon oli 18 kilometriä. Matka yli korkeiden vuorien, läpi tiheiden tiettömien metsien, maan läpi, jossa asui hottentotteja ja buschmanneja, tuli tietysti hänelle hirvittäväksi. Ja hän pääsi perille vasta parin vuorokauden harhailujen jälkeen pienen Hautbay-joen varrelle varsin surkeassa tilassa, kalpeana ja uupuneena, vaatteet ja saappaat risaisina teräväpiikkisten pensasten ja köynnöskasvien repimänä, mies itse hirveästi levottomana peljäten, ettei ehtisi perille ennenkuin laiva olisi lähtenyt pois.
Kaikeksi onneksi hän heti kohtasi meidän perheitämme, jotka olivat asettuneet joen ääreen ruokakopat ja kahvipannut mukanaan ja juuri vastikään olivat saaneet vaatteensa pestyiksi ja kuivatuiksi. Luulimme Alfred Federleyn (joka myöhemmin kuoli Wladivostokissa) jo joutuneen perikadon omaksi, kun häntä ei löydetty Kapkaupungista, missä häntä kyseltiin kaikkialla.
Edellämainittuun pieneen jokeen tuli insinööri Nilssonin rouva jättäneeksi muiston, nimittäin vihkimäsormuksensa. Kun rouva pesi vaatteita joessa, niin molemmat sormukset putosivat kylmässä vedessä hänen huomaamattansa sormesta. Vasta sitten kun laiva jo oli lähtemäisillään ja ankkuri piti nostettaman, huomasi rouva sormuksensa kadonneiksi ja arvasi, että ne olivat pudonneet vaatteita huuhtoessa. Vaikka siitä tulikin parin tunnin viivytys, niin yhtiömiehet suostuivat siihen, että saatiin mennä sormuksia etsimään. Rouva, insinööri ja muutamat toverit palasivat veneellä vaatteiden pesupaikalle. Siellä toinen sormuksista heti löytyikin, mutta toinen jäi kadoksiin ainaiseksi. Sillä kohdalla joki juoksi tyynesti kirkkaiden rantojen välillä, ja ihmisasuntoja ei näkynyt kilometrien matkan päässä.