Heti syötyämme päivällistä läksimme liikkeelle ja parin tunnin kuluttua olimme jo hänen kotonansa Kokotunissa. Sinne tultuamme otimme mukaamme kuusi koiraa ja menimme paikalle. Perillä näimme tosiaan kuopan ympärystän pengottuna ja kuopan tyhjänä. Minä en tahtonut mitenkään uskoa, että hirvi todella olisi ollut kuopassa, mutta Jang ja poika sitä väittivät ihan kiven kovaan. Se tuntuu melkein uskomattomalta kun ajattelee, että kuoppa oli viisi tai kuusi kyynärää syvä, viiden korttelin levyinen ja viiden kyynärän pituinen, sisäpuolella reunat varustetut pystyisillä puisilla seinillä. Rupesimme kuitenkin seuraamaan jälkiä, jotka johtivat ylämäkeen tiheän vesakon lävitse. Alussa tiikeri luultavasti oli kantanut hirveä niskassaan, mutta sitten se oli raahannut sitä maata myöten.
Olimme jo nousseet puoli kilometriä mäelle, kun koirat, jotka tähän asti olivat olleet rohkeita, eivät enää tahtoneet mennä eteenpäin. »Tiikeri mahtaa olla aivan lähellä», arveli Jang. »Kaiketi se on tuolla ylempänä, käy päälle vaan!»
Ei ollut mieluista kulkea sellaista vihollista vastaan niin tiheässä viidakossa, jossa ei näe eteensä enempää kuin muutaman kyynärän. Mutta minä menin kuitenkin toisten yllyttämänä ja sillä itseäni lohduttaen, että jos minä en näe tiikeriä, niin ei sekään näe minua eikä noin tiheässä metsässä voi hyökätä päälleni yhtäkkiä.
Jälleen tuntui vastenmieliseltä kulkea edemmäksi, sillä koirat asettuivat vinkuen jalkojeni juureen, mutta kun Jang pyyteli, niin lähdin. Tuskin olin liikkeelle lähtenyt, kun tiikeri ärjyen hypähti pystyyn ja loikkasi metsän lävitse, joka ryski niinkuin olisi ollut kaatumaisillaan. Tiikeri putosi maahan parin kyynärän päähän minusta. Seuraavan sekunnin kuluessa se jo teki toisen ja kolmannen loikkauksen, yhtä voimakkaan hypyn kuin ensi kerrallakin. Heti minäkin juoksin esiin sinne, mihin tiikeri ensin hyppäsi, mutta se oli jo kadonnut ja syvät jäljet maassa näyttivät, miten tavattoman voimakkaasti se oli potkaissut.
Sillä paikalla, mistä se ensin hyppäsi ylös, löysimme hirven, josta toinen takajalka oli syöty. Nähtyäni, miten voimakkaasti tiikeri kykenee raivaamaan itselleen tien tiheikköjenkin lävitse, pidin järjettömänä ajaa sitä takaa sellaisella paikalla ja päätin mieluummin tuhota sen kavaluudella.
Kun hirven nahka oli nyljetty ja liha paloiteltu, otin toisen takajalan ja siihen panin hyvän joukon sitä strykniiniä, jota minulla aina oli mukanani pikku pullossa. Sitten sidoin hirven jalan lujasti kiinni puuhun nuoralla. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti, ettei tehnyt mieli lähteä metsälle, enkä luullut tiikerinkään niin pian palaavan, koska se oli syönyt kylliksensä, mutta sen jälkeisenä päivänä menimme sinne. Lihasta oli suurin osa syöty, mutta tiikeriä emme löytäneet, vaikka etsimme monta tuntia. Ja kumminkin se oli siellä noin sadan askeleen päässä joessa puun juurella, mihin vesi sen oli kuljettanut. Sattumalta se löydettiin myöhemmin, kun vesi joessa väheni, mutta silloin olivat sen nahasta jo karvat suurimmaksi osaksi lähteneet. Tämä tiikeri oli kooltaan suurimpia, mitä siellä näin.
Niillä yhteisillä metsästysretkillä, joita Schoultz teki yhdessä Jangin kanssa, ei enempiä seikkailuja tapahtunut tiikereitten kanssa, mutta ison karhun vuoksi he joutuivat omituiseen seikkailuun, josta hän kertoo seuraavasti.
Oli keskipäivä ja olimme juuri lopettaneet päivällisateriamme aikoen mennä ruokalevolle, kun Horr alkoi vihaisesti murista ja joen uomassa kivet kolisivat, niinkuin joku olisi kävellyt kiviraunioilla.
Jang kuunteli ja sanoi: »Siellä kävelee karhu. Ota pyssy ja riennä!»
Minä olin riisunut kenkäni ja olin paljain jaloin. Mutta Jang sysäsi minulle jalkineensa ja kehoitti menemään siinä asussa kuin olin. Minä sieppasin pyssyni ja riensin joen äyräälle, mutta siellä ei näkynyt karhua. Jangin viittauksen mukaan hyppäsin alas äyräältä, vaikka joen uoma oli täyttä kaksi syltä alempana, ja heti kun pudota mätkähdin alas, syöksähti karhu esiin ainoastaan kymmenen askeleen päässä minusta ja lähti laukkaamaan yli kivien ja kantojen tuhannen tulimmaista vauhtia, jättäen jälkeensä pitkän yhtämittaisen juovan sellaista, jota ei kehtaa mainita. Minäkin läksin juoksemaan jäljessä toivoen saavani ampumistilaisuuden, mutta joen uoma oli niin täynnä kaikenlaista ryteikköä, etten voinut tähdätä ennenkuin se jo ehti piiloutua metsään joen, toiselle puolelle. Karhun arkuuden vuoksi oli tällainen metsästys niin hassua, että minun täytyi itsekseni sitä nauraa.