Nahodkaan tultuansa hän teki ostoksensa, satuloitsi ja kuormitti rekeen viisi puutaa tavaroita, jotka oli pantu kahteen säkkiin, otti aseensa itse kantaakseen, varusti itselleen hyvän kepin ja lähti paluumatkalle ajaen härkää edellänsä kapeata polkua myöten, sillä ajotietä ei Strelokin ja Nahodkan välillä ollut. Menomatkalla oli reki alinomaa kolhiutunut kiviä ja mättäitä vastaan ja lopulta mennyt rikki, jonka tähden Nilsson sen jätti Nahodkaan ja hankki itselleen häränsatulan.
Polku johti korkeiden vuorten yli, jonka tähden satula ja sen varassa olevat säkit luisuivat milloin eteenpäin milloin taaksepäin; alinomaa ne piti sitoa uudelleen ja se viivytti matkaa. Talvella niillä seuduilla tavallisesti vallitsee terävästi puhaltava luoteistuuli, jonka mukana useimmiten seuraa lumituisku, ja se hakkasi vasten kasvoja. Usein täytyi ajajan poiketa polulta, kun härkä lähti syrjään tavoittelemaan kuivia lehtiä tai ohdakkeen nuppuja, jotka se huomasi. Löytääksensä jälleen polun täytyi usein tunkeutua tiheiden pensaiden lävitse milloin pujojen tai viiniköynnösten tiheiköissä, jotka sotkivat jalkoja ja tekivät kulkemisen tukalaksi. Katkeilevien puiden ja pensasten ratiseminen teki yksinäisen matkamiehen araksi, niin että mustaksi palanut puunkanto näytti hänestä karhulta tai joku muu esine väijyvältä tiikeriltä, sillä näiden eläinten tuoreita jälkiä näkyi usein. Nilsson olisi kyllä kiiruhtanut härkäänsä, jottei pimeä olisi häntä tavoittanut, mutta härkä kulki vain tyyntä yksitoikkoista kulkuansa. Polku kulki edelleen laaksossa, jonka halki kulki pieniä puroja, joiden äyräät olivat jyrkät. Täytyi joko etsiä paikka, missä härkä voisi kahlata puron poikki, tai purkaa härän selässä oleva taakka ja toisella puolella satuloida kantamus uudelleen. Hämärän aikana Nilsson ehti ensimmäiseen fansaan, joka on Wostokin lahden rannalla.
Kiinalaiset, jolla nimellä tässä kirjassa useimmiten tarkoitetaan Pohjois-Kiinan ja Mandšurian alku-asukkaita mandšeja eli taaseja, ovat Nilssonin arvostelun mukaan vieraanvaraista väkeä ja heidän luonansa saa hyvän kohtelun. Hänellekin he osoittivat avuliaisuuttansa, toivat hiiliä, että hän sai keittää teetä ja antoivat hänen härällensä hirssiviljan olkia. Kun hän oli juonut muutaman kupin teetä leivän kanssa ja syönyt puupuikkojen avulla vähän hirssiä, jota hänelle tarjottiin, asettui hän mandšien joukkoon levolle heidän makuulavitsallensa, joka samalla on sekä istuinpenkki että makuupaikka.
Lukija ehkä muistanee, että mandšien rakentama fansa on jo tätä ennen (XII luvussa) kerrottu ja selitetty. Päivän vaivoista väsynyt Nilsson piankin nukkui ja altapäin tulella lämmitetty makuupaikka tuntui hyvältä lepopaikalta. Jonkun tunnin kuluttua hän kuitenkin heräsi, kun alaspäin käännettyä kylkeä poltti. Makuupenkki oli vähitellen tullut kuumaksi; matkamiehemme kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui jälleen, mutta myöhemmin hän sai usein kääntää kylkeä. Altapäin polttava kuumuus ja päältäpäin rasittava vilu sekä yökauden alinomaa kiekuva kukko häiritsi yölepoa niin, että Nilsson herätessään oli enemmän rasittunut kuin makuulle mennessään.
Keitettyään teetä, jolla hän itseään virkisti, hän juotti härkänsä, satuloitsi ja kuormitti sen taas sekä lähti jatkamaan matkaansa.
Polku kulki pitkin Wostokin lahden rannikkoa niin lähellä rantaa, että meri oli näkyvissä; maata peittivät jäiset kivet ja sora, niin että oli tukala kulkea. Muutaman sylen päässä rannasta kohosi korkeita vuoria tai jyrkkä hiekkapenger. Sekä härkä että Nilsson tuontuostakin luiskahtelivat liukkaalla rantakivikolla, mutta molemmat saapuivat viimein lahden pohjukkaan, jossa alkoi iso puita kasvava tasanko, ja sen halki kulkivat Saudimi ja Taudimi-nimiset joet monihaaraisina. Siellä Nilssonia kohtasivat suurimmat vaikeudet matkansa varrella. Tultuaan ensimmäiselle joelle, jota peitti kirkas jää, yritti hän ajaa härkänsä sen yli, mutta ei saanut juhtaa astumaan jäälle. Hän yritti vetää sitä sarvista, mutta hänen voimansa eivät riittäneet saamaan härkää liikkeelle. Menomatkalla hän oli kulkenut matalien kahlauspaikkojen kohdalla näiden jokien poikki noin 8 kilometriä pitkää kiertotietä jota kiinalaisetkin käyttävät kulkiessaan härkä mukanansa, ja jotka kahlaamot talven aikana olivat melkein kuivat. Mutta nyt oli Nilsson kadottanut paljon aikaa eikä tahtonut enää yön lähestyessä uskaltautua niin pitkälle matkalle jokivartta ylöspäin, sillä jokien rantamien tiheissä viidakoissa saattoi helposti eksyä tai joutua villipetojen saaliiksi. Hän sitoi härkänsä puuhun ja kaivoi kepillänsä irti hiekkaa jäätyneestä rantatörmästä, ja kantoi sitten hiekan takin liepeillänsä jäälle tehden kyynärän levyisen hiekoitetun tien joen poikki, joka tällä kohtaa oli viidentoista sylen levyinen. Piiskaamalla ja pakottaen hän sai härkänsä kulkemaan hiekkapolkua myöten, mutta puolitiessä sen takajalat luiskahtivat ja härkä ei kuormitettuna jaksanut nousta pystyyn. Nilsson purki kuorman ja kantoi jäälle vielä enemmän hiekkaa; auttamalla sai hän härän taas jaloillensa ja niin päästiin ensimmäisen joen toiselle puolelle. Nilssonin täytyi itsensä laahata säkkinsä toiselle rannalle. Siellä hän kuormitti härän jälleen ja jatkoi matkaansa. Mutta, seuraavan joen rannalla tuli jälleen pysähdys. Virran rannat olivat äkkijyrkät, joten ei ollutkaan yhtä helppoa päästä jäälle härkinensä. Joen vesi sillä kohdalla väheni ja näytti katoavan rantahietikkoon muodostaen ainoastaan leveän uoman meren rannassa, missä pohjahiekka oli alituisessa liikkeessä. Joen uoma oli vain kolmen sylen levyinen eikä näyttänyt olevan kuin parin kyynärän syvyinen, jonka tähden hän päätti kulkea ylitse kahlaten. Rantaäyräs oli roudassa ja vesi niin kylmää, että kirveli. Nilsson sitoi härän satulan lujemmalle, kiinnitti tavarasäkit satulaan, riisui jalkineensa ja talutti härän veteen käärittyään ylös housujensa lahkeet. Reippaasti hän astui jokeen, veti härkää lähemmäksi ja meni sitten joen uoman toiselle puolelle; mutta joen keskikohdalla virran vesi kulki pyörteissä hänen jalkojensa ympärillä ja kuljetti hiekkaa mukanansa. Jokaisella askeleella hän vajosi syvemmälle. Virtapaikoilla hän kulki kuin sitkeässä liejussa. Loppumatka oli uimalla mentävä köydenpää kädessä, mutta joka tapauksessä hän pääsi onnellisesti toiselle puolelle. Nilssonin vetäessä nuorasta kaikin voimin ponnisteli härkä vastaan ja sen sieraimet tuhisivat ja pärskyivät, mutta se tuli kuitenkin vähän lähemmäksi. Jo ennenkuin härkä oli tullut joen keskikohdalle, ulottui vesi sen vatsaan asti. Härkä yritti hypätä, seisattui ja ähkyi. Nilsson oli niin jännittynyt, ettei hän huomannut, miten häntä vilutti — härkä vajosi huomattavasti, satula ja säkkien alaosa joutuivat jo veteen ainoastaan pää oli veden yläpuolella. Muutama hetki vain lisää, niin härkä olisi hukkunut jokeen. Silloin se teki vimmatun ponnistuksen, sai jalkansa kiskaistuksi irti juoksuhiekasta ja pääsi pari kyynärää eteenpäin. Tämä voimanponnistus pelasti sen ja se sai etujalat virran uoman toiselle puolelle. — Vielä muutamia ponnistuksia ja jo olivat molemmat joen toisella puolella.
Kolme tuntia aikaa oli voitettu. Sukat ja saappaat, jotka Nilssonin oli onnistunut pitää veden yläpuolella, olivat ainoat kuivat pukineet, jotka hänellä oli yllään. Likomärissä vaatteissa hän jatkoi matkaansa ja saapui viimeiselle joenhaaralle, josta oli vain pari kilometriä jäljellä lähimpään kiinalaisfansaan.
Viimeisessä joenhaarassa Nilsson etsi paikan, jossa äyräs ei ollut kovin jyrkkä, ja teki sielläkin hiekoitetun käytävän jäälle, kuten ensimmäisen joen poikki kulkiessaan, mutta tällä kertaa härkä oli itsepäinen eikä astunut jäälle. Täytyi siis keksiä joku toinen keino. Härän kantama kuorma purettiin; Nilsson kantoi tavarat joen toiselle puolelle, talutti härän likelle rantapengertä ja survaisi härän onnenkaupalla jäälle, johon se kaatui. Hän kantoi hiekkaa härän ympärille, mutta sepä ei yrittänytkään nousta seisaalleen. Vesi oli laskehtinut ja jää oli kuopalla joen keskiuoman kohdalla. Nilsson alkoi laahata härkää vetämällä sarviin sidotusta nuorasta. Alamäkeen se kyllä onnistui, mutta ylöspäin hän ei jaksanutkaan. Nyt ei ollut varaa hukata aikaa, sillä ilta alkoi jo hämärtää, ja niin jätti hän härän paikallensa ja juoksi kiinalaismökille apua hankkimaan. Parhaan kiinan (mandšun) kielen taitonsa hän pani liikkeelle selittäessään asiansa ja sai maksun edestä neljä miestä avuksi tulemaan. Härkä oli yrittänyt kömpiä jaloillensa, mutta ei onnistunut, vaan oli siirtynyt ainoastaan jonkun jalan matkan siitä paikasta, mihin Nilsson oli sen jättänyt.
Yhteisvoimin härkä kiskottiin toiselle rannalle ja mökkiin saavuttiin kello 9 aikaan illalla.
Nyt vasta saattoi Nilsson ruveta ajattelemaan itseänsä, kuivaamaan vaatteitaan ja tutkimaan tavaroitansa, mikä niistä oli pilaantunut. Kaikeksi onneksi oli vain joku ryynipussi kastunut, ja hän sai kiittää onneansa, ettei sellaisia vaivoja nähtyänsä sairastunut. Valmistettuansa illallisensa ja syötyänsä hän laski levolle ja vietti yönsä niinkuin edellisenkin yön, mutta kuitenkin vähän levollisemmin.