»Kun yö oli vietetty Tsimoheessä, joka oli paras yösija koko matkan varrella, jatkettiin kulkua ja illalla saavuttiin ennen mainittuun Metsäfansaan. Se oli tilapäinen asunto laaksossa keskellä synkkää metsää, jossa paraikaa sembramäntyjä ja lehtikuusia hakattiin Venäjän valtion rakennustarpeisiin. Siellä vietimme tukalimman yön koko matkalla, kertoo Nilsson. Halkoja ladottiin riviin saviselle lattialle tulisijan ympärille, jolla mandšit keittivät riisikeittoansa. Siinä sitten oli vuoteemme. Halkojen päälle asetimme vaatteitamme ja joitakuita päänalusia ja rupesimme itse täysissä pukimissa maata.
Wladivostokiin tulimme maaliskuun 3 p:nä ja menimme asumaan Paskejeffin luo, joka oli Tsimoheessä asuvan perheen poika. Saimme heti häntä onnitella, sillä hän oli mennyt kihloihin saman tytön kanssa, joka oli ollut meidän palveluksessamme ja asunut meillä, mutta oli muuttanut kaupunkiin Grönstrandin perheen luo. Jo puolen vuoden ajan oli Grönstrand asunut siellä ja työskennellen muurarina tanskalaisella sähkölennätinasemalla hän oli työansiollansa hankkinut pienen mökkinsä.
Samana päivänä kun Wladivostokiin saavuttiin, oli Mickelsonin perheen luo kokoontunut useita suomalaisia. He asuivat vuokralaisina, ja heidän luonansa vietettiin ennen mainitut kihlajaiset. Niihin kemuihin oli myös tullut tanskalaiselta lennätinasemalta pari tanskalaista, herrat Kaiser ja Stigliz. Vaikka me majanmuuttajat olimme matkasta väsyneitä, niin tanssimme kumminkin uutterasti.»
Samat tanskalaiset olivat myöhemmin lapsenkummeina, kun Nilssonin perheessä v. 1876 Wladivostokissa syntyi tyttö. Kun herrasväki Nilsson muutamia vuosia myöhemmin muutti takaisin Suomeen, niin nämä tanskalaiset yhdessä Strauch-nimisen kolmannen kansalaisensa kanssa ostivat yhden heidän taloistansa.
Maaliskuun 4 p:nä, seuraavana päivänä sen jälkeen kuin Nilsson oli muuttanut kaupunkiin asumaan, hän jo ryhtyi työhön erään Johan Friis-nimisen norjalaisen rakennusurakoitsijan ajomiehenä. Senjälkeen sisusti Nilsson puisen asuinrakennuksen eräälle Demby-nimiselle englantilaiselle, ympäröi talon aidalla ja kuokki pellon. Palkaksi tästä työstä piti hänen saada asua vuokrattomasti syksyyn asti. Nilsson pestasi miespalvelijan, joka voi toimittaa ajotyöt ja auttaa niissä toimissa, joihin hän oli sitoutunut, ja jo maaliskuun 17. p:nä pääsi N. muuttamaan huoneistoon.
Jo seuraavana päivänä Nilsson ryhtyi työhön valtion konepajassa ja toimi sekä viilaus- että pannutyöpajassa rakentaen rautaista proomua ja sai palkkaa 45 ruplaa kuukaudessa. Samaan työpaikkaan oli tullut työhön myöskin Nilssonin entinen asuintoveri Schoultz.
Varastoaitasta työpajaksi muutettua rakennusta rupesivat työläiset sanomaan Portiksi. Nilssonin asumuksen ja Portin välillä oli yksinäinen vähäinen rakennus, johon kuului huone ja porstua. Huoneessa oli avonainen takkauuni ja huoneen omisti norjalainen Johan Friis. Seuraavana vuonna yhtiön hajaantumisen jälkeen oli kahdeksan meidän yhtiömme entisistä jäsenistä, poikamiehiä kaikki, yhteisesti vuokranneet tämän rakennuksen ja asettuneet sinne asumaan. Työansiota he olivat saaneet tanskalaisen sähkölennätinyhtiön rakennusmestarin avulla.
Nyt piti huoneet paperoitaman. Seinät olivat puiset ja ensin oli seinille pingoitettava isot vaatepinnat, samoin katotkin vaatteella vuorattavat. Pikkurakennuksessa ei ollut kivijalkaa, vaan ainoastaan multapenkit seinäin ympärillä.
Kaksi kansalaistamme seurasi Nilssonin mukana. Toinen heistä kantoi selässään säkkiä, jonka hän taloon tullessaan heitti seinustan multapenkille, niin että helisi. Nilsson kysyi:
»Mitä Herran nimessä sinulla on säkissä, siinähän helisee kuin lasikappaleita?»