Arapilaisten arvostelu Ugogon asukkaista näyttäytyi kyllä pian todeksi. Päivänä sen jälkeen kun Stanley ja arapilaiset olivat saapuneet Ugogoon, piti maksettaman vero maan ruhtinaalle siitä oikeudesta, että he saivat kulkea maan lävitse, ja arapilaiset lähetettiin tinkimään. Jos veron maksaminen olisi laiminlyöty, olisi siitä heti seurannut sota, sillä neekeriruhtinaat ovat jo tottuneet kiskomaan semmoisia veroja, eivätkä millään muotoa jätä tilaisuutta käyttämättä, kun sellainen vain ilmestyy. Hirmuisesti kiroten neekeriruhtinaan ahneutta ja huokaillen tavarainsa menettämistä täytyi arapilaisten kauppiaiden samoin kuin Stanleynkin antaa hyvä joukko helmiä, vaatetta ja muita tavaroita päästäkseen häiritsemättä jatkamaan matkaansa. Ugogo on tiheästi asuttua maata ja sen asukkaat olisivat helposti voineet ryöstää koko kauppamatkueen, mutta he olivat jo nähneet hyödyllisemmäksi kiskoa vähitellen veroja, kuin että he rosvomalla olisivat saaneet kaikki matkalaiset kulkemaan toista tietä.
Kun matkaa lähdettiin jatkamaan, piti arapilaisen kauppiaan opas kaikille kokoontuneille kantajille seuraavan puheen:
"Sanoja, sanoja banalta (herralta). Korvat auki, kuulkaa te unyamvesilaiset! Huomenna lähdetään matkaan! Tie on mutkainen ja huono, huono! viidakko on molemmin puolin ja siellä väijyy Ugogon asukkaita paljo! tappavat kantajat ja leikkaavat heiltä kaulat poikki, olkaa siis varoillanne, pysykää hyvästi koossa, älkääkä jääkö jälelle! Matkaopas, käyköön hitaasti, etteivät heikot, sairaat ja nuoret kantajat jää jälelle muista väkevämmistä! Levätkää kahdesti, se on isännän käsky, kuuletteko? (Kaikki vastaavat yhteen ääneen kuulevansa). Ymmärrättekö nyt oikein?" (Taas sama vastaus, ja opastaja vetäysi majaansa).
Lähin lepopaikka, Bihavana, saavutettiin ankarain ponnistusten jälkeen kulkemalla yli tiheiden metsikköjen, jyrkkien vuorien ja kedon, jolla aurinko poltti yhä kuumemmin, kuta korkeammalle se nousi taivaalla. Asukkaat täällä olivat yhtä taipuisat kuin edellisetkin murhaamaan ja varastamaan, mutta heidän päällikkönsä tyytyi kuitenkin vähään veroon ja kertoi, että Stanleyn edeltäpäin kulkeneet miehet olivat rohkeasti tapelleet hänen kapinallisia alamaisiansa vastaan, kun ne olivat yrittäneet heitä ryöstää. Erään Pembera Perch-nimisen sultaanin alueella oli suuri metsä, jossa oikein vilisi otuksia jos jonkinlaisia — elefantteja, sarvisuonoja sebroja, metsäkauriita, antilooppeja ja giraffeja, mutta — sanoo Stanley — ne olivat tiheissä metsissä ihan turvassa, niin ettei niitä metsästäjä mitenkään saavuttanut. Asukkaat ensimmäisessä kylässä, johon Stanley tuli, oltuansa yötä paljaan taivaan alla, olivat uteliaisuudessaan ja röyhkeydessään niin hävyttömiä, että hän suutuksissaan otti rohkeimmat niskasta kiinni ja antoi piiskalla huimauksen hänelle selkään, josta tuo veijari joutui raivoon, mutta Stanleyn piiska piti hänet ja hänen toverinsakin tarpeellisen matkan päässä. Päällikkö tässä kylässä, äsken mainittu Pembera Perch, on aina likainen ja rasvainen sekä puettu huonompiin rääsyihin kuin kukaan hänen alamaisistaan. Erittäin sukkela hän on tuomioitansa lausumaan, kun vain on kysymys veron kiskomisesta joltakin arapilaiselta kauppiaalta ja usemmiten on hänellä samoin kuin muillakin neekeriruhtinailla ylimmäinen neuvonantajansa, joka itseänsä varten osaa kiskoa veroja yhtä hävyttömästi kuin hänen herransakin.
Stanley oli matkan tukaluuksia kärsittyänsä uuvuksissa ja turmiollinen ilmanala oli hänet saattanut kuumetautiin, jota parantaakseen hänen täytyi viipyä virkistääkseen vointiaan levolla ja lääkkeillä. Pari päivää hän siis viipyi Mifansa nimisessä kylässä, jonka sultaani ihmetteli hänen ampuma-aseitaan, hänen vaatteitaan ja kaikkea mitä ikään hän näki. Hän arveli etteivät hänen kotiseutunsa asukkaat voisi mitenkään kestää tappelussa sellaisia aseita vastaan ja lupasi lähettää Stanleylle lampaan tai vuohen sekä sanoi tahtovansa tulla Stanleyn veljeksi. Tämä kiitti tuosta suuresta kunniasta, mitä hänelle osoitettiin, ja lupasi tyytyä siihen, mitä ukko vain lähettäisi. Kun arapilainen, joka oli ollut tulkkina, muistutti, ettei muka ollut sovelijasta laskea päällikkö palajamaan tyhjin käsin, niin Stanley antoi hänelle kappaleen sinistä vaatetta. Neekeri-päällikkö ei kuitenkaan tahtonut sitä vastaanottaa siitä syystä muka, että valkoisen miehen arvolle oli sopimatonta antaa niin vähän. Stanley antoi saman verran lisää ja jonkun ajan kuluttua lahjotti ruhtinas hänelle lihavan pitkähäntäisen lampaan ja käski tuojan tervehtää sanoen että jos Stanley nyt oli ruhtinaan veli, piti hänen lähettää kolme dotia (noin 18 kyynärää) hyvää vaatetta. Koska tämä oli kahta vertaa enemmän kuin tavallinen hinta, niin Stanley ei huolinut lampaasta eikä kunniasta päästä ruhtinaan veljeksi.
Erästä Wahumba-nimistä heimokuntaa kehuu Stanley erittäin kauniiksi ja komeaksi ulkomuodoltaan. Ei ainoatakaan paksuhuulista ja litteänenäistä näe heidän seassaan, vaan heidän ulkomuotonsa on samallainen kuin muinoisilla kreikkalaisilla. Iho on aivan pikimusta, jota vastoin toisilla heimokunnilla on ruskean tai keltaisen sekainen ihonväri. He säilyttävät rotunsa puhtautta siten, etteivät ota vaimoja muualta kuin omasta heimokunnastaan.
Swaruru-nimisen sultaanin alueella olivat asukkaat uteliaammat ja röyhkeämmät kuin missään sitä ennen ja kun he rähisten ja meluten tunkeutuivat matkustajain ja varsinkin Stanleyn ympärille, kysyi hän mitä he tahtoivat ja miksi he pitivät sellaista melua. Joku rohkeimmista piti sellaista kysymystä sodanjulistuksena ja yritti ampua jousellaan, mutta kun Stanley sieppasi pyssynsä ja nosti sen poskeansa vastaan ampuakseen joukkoon, niin koko lauma hajosi kuin akanat tuuleen. Tästä nousi iso nauru matkustajain seassa ja kun arapilaiset olivat selittäneet asian ja rauha oli siten palautettu, tulivat asukkaat takaisin vielä suuremmassa parvessa kuin sitä ennen. Arapilais-päällikkö Taani päätti silloin pukeutua parhaaseen pukuunsa ja mennä sultaanilta pyytämään suojaa hänen alamaistensa liiallista röyhkeyttä vastaan. Sultaani oli aivan humalassa ja vastaanotti hänet törkeillä haukkumasanoilla, mutta hänen lähin päällikkönsä tuli järjestystä ylläpitämään ja heti seurasi aivan syvä hiljaisuus. Keppi kädessä ajoi hän hallitsijansa alamaiset kaikkityyni pois leiristä ja uhkasi sakottaa jokaista, joka tulisi matkamiesten leiriin jauhoja tai raavaseläimiä kaupaksi tuomatta. Sen jälkeen jäivätkin matkamiehet rauhaan.
Välttääksensä Ugogon maakunnan viimeisen päällikön kiskomista, kiersivät matkustajat hänen maansa kulkien erämaiden kautta ja saapuivat wakumbu-nimisen kansakunnan maahan, jossa he tapasivat erään mahtavan arapilaisen kauppiaan leirissään ja tämä vastaanotti heidät varsin ystävällisesti kysellen uutisia ja lupasi viedä kirjeitä Sansibariin, sillä hän oli nyt paluumatkalla sisämaasta. Kantajat kärsivät paljo, erittäinkin kun useat heistä olivat sairastuneet rokkoon, ja siitä syystä jäi toinen arapilaispäällikkö tovereistaan jälelle miehiänsä lepuuttamaan. Asukasten, wakimbujen, viljavainiot olivat huolellisesti hoidetut ja kasvoivat runsaassa määrässä hirssiä, maissia, durraa, imeliä perunoita, kurkkuja, monellaisia melooneja ja maapähkinöitä. [Tämä on erää omituinen palko-kasvi, jonka hedelmät, sittekun ne alkavat kypsyä, tunkeutuvat maanpinnan alle.] Kyliä oli varsin tiheässä ja litteäkattoiset huoneet olivat rakennetut nelikulmaisiksi. Eräänä yönä kuulivat Stanleyn miehet parin varkaan lähestyvän heidän leiriänsä. Kuultuansa pyssyn hanan turmiota ennustavaisen naksahduksen, kun se vedettiin vireesen, pakenivat varkaat ja tulivat Hamedin leiriin. Sielläpä sattui sheikki itse olemaan vartijana pyssy olalla ja varkaat menivät tiehensä kolmanteen paikkaan, jossa he eräältä palvelijalta varastivat pari vaatemyttyä, mutta sattuivat liikkumaan liian meluamatta, niin että heidät keksittiin ja eräs orja ampui toisen varkaan sydämestä lävitse. Seuraavana aamuna oli varkaan kuolema tullut tunnetuksi useissa naapurikylissä, mutta asukkaat eivät olleet siitä tietävinään, sillä vaikka he ovat rohkeita varkaita yöllä, niin ovat he päivällä perin pelkureita.
Vaikea on kokemattoman arvatakaan, kuinka tukalaa on päästä eteenpäin sellaisissa vähän tunnetuissa maissa kuin Afrikan sisämaat ovat, ja pienin vastus ei suinkaan ole se, minkä matkustajain omat palkolliset, tavarain kantajat ja tienopastajat tekevät. Useasti oli Stanleyn kiihkeä luonto saattanut häntä käyttämään matkan kiiruhtamiseksi uhkauksia, kun sekä tienopas että kantajat hänen mielestään tahallaan vitkastelivat. Kun opas rupesi kinastelemaan ja tekemään vastaväitöksiä, kysyi Stanley häneltä viimein, paljonko hän oli saanut kantajilta lahjoja kulkeakseen lyhyitä matkoja ja pitääkseen pitkät lepo-ajat. Tämä vastasi, ettei kukaan ollut hänelle mitään lahjaa antanut. "No kuinka paljo luulet minun voivani sulle antaa, jos olet minulle mieleksi ja teet mitä minä käsken?" — "Varmaankin paljon", vastasi tämä. "No ota siis taakkasi, ja näytä kuinka pian voit täältä kulkea Unianjembeen". Tämä lupasikin tehdä parastaan, ja pian sen jälkeen luulivat kantajat hänen tulleen hulluksi, kun hän siitä lähtien kulki niin tavattoman kiirusti.
Tullessaan Unianjembeen, jossa arapilaiset kauppiaat ovat perustaneet oman siirtokuntansa, antoi Stanley sotamiestensä maan tavan mukaan ilmoittaa maan asukkaille matkueen lähestymisen ampumalla muutamia yhteislaukauksia ja kohta sen jälkeen tulikin sieltä vastaanottamaan joukko arapilaisia tervehtien heitä ystävällisesti.