Lähinnä seuraavilla seuduilla ilmestyi uusi kiusa, jo ennen mainitsemamme tsetse-kärpänen. Sitä paitse täytyi matkamiestemme joskus poiketa tieltä pois, kun he tien varressa tapasivat hautaamattomia ihmisen ruumiita, jotka olivat surkeita jäännöksiä rokkoon kuolleista matkamiehistä, ja toiset pelkäsivät saavansa tämän hirmuisen taudin tarttumaan itseensä noista puoleksi mädänneistä kuolleista. Melkein joka päivä he näkivät yhden tai kaksi sellaista; milloin pääkallon, milloin koko luurangon. Manyara nimisellä seudulla eivät kylän asukkaat sallineet heidän tulla porttiensa sisäpuolelle, sillä kun nyt oli sota-aika, niin he epäilivät kaikkia. Stanleyn seuralaisten sallittiin kuitenkin mennä kylän ulkopuolella olevaan entiseen leiriin, joka kuitenkaan ei tarjonnut mitään suojaa väsyneille matkamiehille. Sen lisäksi oli kylän päällikkö ankarasti kieltänyt alustalaisiansa myymästä mitään ruokatavaroita heille. Stanley koki saada tämän kiellon poistetuksi siten, että hän lähetti päällikölle lahjaksi muutamia kappaleita kaunista vaatetta, mutta päällikkö ei niistä huolinut, vaan lähetti ne äreänä takaisin. Ei auttanut muu kuin hankkia ruokavaroja kauempana olevilta seuduilta ja matkueen täytyi täällä viipyä useita päiviä. Keskustelut kyläläisten kanssa eivät auttaneet ollenkaan ja Stanley tuli huomaamaan, että arapilaiset Taborassa olivat ihan oikeassa, kun he olivat sanoneet: "Hyvä herra, te saatte nähdä, että he ovat varsin itsepäisiä, ja teidän täytyy kääntyä takaisin. Manyaran asukkaat ovat ilkeitä, Ukonongolaiset hyvin ilkeitä ja Usawiralaiset pahimmat kaikista. Te olette tulleet tähän maahan onnettomalla hetkellä, nyt on sota joka paikassa".
Vielä kerran avattiin tavaramytyt ja neljä kaunista vaatekappaletta sekä kaksi dotia (noin 12 kyynärää) amerikalaista palttinaa lähetettiin päällikölle lahjaksi sekä terveisiä, että Stanley tahtoi olla hänen ystävänsä. Tuollaista äreätä herraa kohtaan piti olla hyvin kohtelias, varsinkin kun hän helposti olisi voinut vihamiehensä voittaa. Stanleyn suuri anteliaisuus teki pian tarkoitetun vaikutuksen, sillä ennenkun tunti oli kulunut, tuli kyläläisiä hänen leiriinsä tuoden vakkasissa, joita he kantoivat päänsä päällä, runsaasti papuja, riisiä, virnaa, durraa ja maissia. Heti sen jälkeen tuli päällikkö itse, mukanaan 30 pyssyillä varustettua miestä, tervehtimään ensimmäistä valkoista miestä, joka koskaan oli tullut hänen maahansa. Hänen sotilastensa jälessä kannettiin runsaasti lahjoja, jotka arvoltaan olivat täydelleen sen vertaiset kuin Stanleyn lähettämät lahjat; ruhtinas näet toi useita suuria ruukkuja täynnä hunajaa, kanoja, vuohia sekä virnaa ja papuja niin paljon, että ne riittivät ruoaksi Stanleyn miehille neljäksi päiväksi.
Ruhtinas vastaanotettiin teltan ovella ja syvään kumarrellen kehotti Stanley häntä astumaan sisään; jossa oli sisustettu niin komeasti kuin asianhaarat sallivat. Persialainen matto ja komea karhunnahka oli levitetty lattialle, (s.o. maan pinnalle) ja sängyn päälle oli pantu ihka uusi tulipunainen vaate.
Sultaani itse, joka oli kookas ja voimakas mies, sekä hänen alapäällikkönsä käskettiin istumaan, katselivat ihmetellen ja hämmästyksellä Stanleyn kasvoja, vaatteita ja pyssyjä. Ensin he ihmetellen ällistelivät kaikkea, sitte toisiansa ja viimein he purskahtivat hillitsemättömään nauruun ja lyödä paukuttivat sormiaan. Stanley käski tulkkinsa sanomaan sultaanille, että hän oli ihastunut saadessaan nähdä hänet luonaan, ja sitte seurasi molemmin puolin kaikellaisia kohteliaisuuksia ja naurua, kunnes sultaani pyysi nähdäkseen hänen pyssyjänsä. Winchester-kivääri, jolla kävi ampuminen 16 kertaa perätysten, herätti erinomaista huomiota ja hänen revolverinsa sai niin suuria ylistyksiä, että Stanley tuskin uskalsi näytellä enempää. Kun he kuulivat kaksipiippuisen pyssyn laukaukset, hyppäsivät he koholle peljästyksestä ja sitte he taas nauroivat ihan katketakseen. Sen mukaan miten heidän ihastuksensa nousi korkeimmilleen, alkoivat he innoissaan vetää sormikoukkua keskenään niin raivokkaasti, että Stanley pelkäsi heidän sormiensa katkeavan.
Selitettyään mikä erotus oli valkoisten miesten ja arapilaisten välillä, näytteli Stanley vielä lääkelaatikkonsa sisällystä, ja lääkepullojen koreat osoiteliput sekä soma järjestys laatikossa sai heidät huokailemaan ihastuksesta. Sultaani kysyi mitä niillä tehtiin.
"Dova" (rohto), vastasi Stanley.
Pian oli hän saanut heidän täydellisen kunnioituksensa, ja he selittivät, että valkoinen mies oli paljo etevämpi kuin kaikki arapilaiset, jotka he olivat nähneet. "Dova, dova", mutisivat he.
"Kas tässä on valkoisen miehen pombe" (olutta), virkkoi Stanley avaten korkin viinapullosta. "Maistappas lusikallinen sitä".
"Ah, oh, ah! Kuinka väkevää olutta valkoisilla on! Ai kuinka se polttaa kurkussa", huusi sultaani ähkyen.
"Niin, mutta hyvää se on. Kun sitä ottaa vähän, niin se virkistää, mutta jos sitä ottaa liiaksi, niin tulee kipeäksi ja siitä kuolee".