Kun sitte tienopas sai käskyn puhaltaa torveen lähtömerkin, seurasi synkkä äänettömyys ja tavallista laulua ei kuulunut rahtuakaan. Miehet menivät nurkuen tavarataakkojensa luo ja lähtivät viimein vastahakoisesti liikkeelle. Stanley pysyi aseittensa kantajain kanssa viimeisenä, kiiruhtaakseen niitä, jotka vitkastelivat. Puolen tunnin kuluttua kaikki seisattuivat, tavarat viskattiin maahan ja miehet kokoontuivat pieniin parviin keskustellen ja liikkeillään osoittaen kiukkua.

Stanley tarttui kaksipiippuiseen pyssyynsä, johon hän pisti kaksi luotia, laittoi revolverinsa kuntoon ja lähestyi niskoittelevia, jotka nyt tarttuivat pyssyihinsä. Noin 30:n sylen päässä hän huomasi suuren muurahaispesän takaa kaksi miehen päätä ja kaksi pyssyä ojennettavan häntä vastaan. Silloin hän nosti pyssyn poskeansa vastaan, tähtäsi tarkoin ja uhkasi laskea luodin heidän kalloihinsa, jolleivät he oitis tulisi esiin keskustelemaan hänen kanssaan. Toinen miehistä oli kookas kuin jättiläinen, tienopas Asmani, toinen hänen ystävänsä Mabruki. Vaarallista oli olla tottelematta sellaista käskyä ja he tulivat heti, mutta Asmani piti yhä sormeansa pyssyn liipasimella. Vielä kerran nosti Stanley pyssynsä uudistaen uhkauksensa silmänräpäyksessä ampua hänet kuoliaaksi, jollei hän heittäisi pois pyssyä kädestään. Asmani lähestyi hymyillen, mutta silmissä paloi murhanhimo. Mabruki lähestyi Stanleytä takaapäin ja koetti pistää kruutia pyssynsä sytytinreikään, mutta Stanley ojensi pyssynsä kyynärän päässä hänen kasvojensa edessä uhaten ampua hänet silmänräpäyksessä, jollei hän panisi pois pyssyä. Hän pudottikin sen oitis maahan ja Stanley survasi häntä pyssyllään niin että hän kaatui takaperin maahan muutaman askeleen päähän. Nyt kääntyi Stanley Asmania vastaan, sormi liipasimella käskien vielä kerran hänen panna pois pyssyn. Ei ollut kuin hiuskarvan verran, niin olisi Asmani saanut hengellään maksaa niskoittelunsa, sillä jollei Stanley olisi saanut tätä konnaa masennetuksi, niin olisi hän itse heti menettänyt arvonsa ja valtansa miestensä yli. Asmani kohotti kuitenkin pyssynsä ampuakseen ja Stanley tunsi, että tuon miehen viimeinen hetki oli tullut, mutta silloin eräs toinen Mabruki, joka ennen oli ollut englantilaisen Speken palveluksessa, tempasi kiväärin Asmanin kädestä, huutaen kauhistuksesta vapisevalla äänellä: "mies hoi, kuinka sinä rohkenet isäntää vastaan ojentaa pyssyäsi?"

Mabruki heittäytyi heti maahan, koki suudella Stanleyn jalkoja ja rukoili kiihkeästi, ettei hän rankaisi Asmania. — "Kaikki on taas hyvin, ei mitään riitaa enää, he tulevat kaikki Tanganjikaan saakka ilman mitään vastaväitöksiä. Inschallah! me löydämme vanhan mufungun (valkoisen miehen) Ujijissa. Sanokaa, vapaat miehet, emmekö tee niin, emmekö mene Tanganjikaan asti kinastelematta vähääkään? Sanokaa se isännälle kaikki yhdellä suulla!"

"Menemme, Jumal' auta, kyllä me menemme Jumal' bana, bana! Emme sano mitään muuta!" vastasivat kaikki yhteen ääneen.

"Rukoile anteeksi banalta, mies, ja mene tiehesi", komensi Mabruki
Asmania, joka noudatti hänen neuvoansa kaikkien mielihyväksi.
Kapinoitsijat saivat nyt kaikki anteeksi paitse Bombay ja Ambari, jotka
olivat sen alkuunpanijat.

Ollessaan miesten johtaja olisi Bombay yhdellä sanalla voinut tukehuttaa koko yrityksen, mutta hän oli vielä vastahakoisempi marssimaan kuin muut hänen pelkurit toverinsa, ei sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut rohkeutta, vaan siitä syystä, että hän oli niin laiska. Bombay sai hyvästi selkäänsä ja samoin kävi Ambarille, jonka ivallisesti irvistelevä naama pian muuttui toisellaiseksi. Molemmat pantiin vitjoihin kiinni ja Stanley uhkasi antaa heidän olla kahleissa, kunnes he oppisivat pyytämään anteeksi. Asmani ja Mabruki pääsivät tällä kertaa varoituksella, etteivät toiste laskisi nurjaa mieltänsä vallalle, jos tahtoivat välttää kuolemaa, jonka he vastikään olivat töin tuskin välttäneet.

Kun taas annettiin merkki marssin jatkamiseksi, tarttui joka mies ihmeteltävällä innolla kannettavaansa; kahleihin kytketyt Bombay ja Ambari viimeisinä yhdessä karkuri Kingarun ja Asmanin kanssa kantaen raskaimpia taakkoja. Tuskin oli tunti kuljettu, niin alkoivat Bombay ja Ambari vapisevalla äänellä rukoilla armoa ja Stanley antoi heidän puoli tuntia jatkaa rukoilemistaan, ennenkuin hän suostui laskemaan heidät vapaiksi kahleista ja antoi Bombaylle takaisin hänen entisen arvonsa miesten johtajana.

* * * * *

Tämä Bombay oli saanut erittäin hyvät todistukset käytöksestään englantilaisilta Burtonilta, Spekeltä ja Grantilta, jotka vuosina 1859-63 olivat tutkineet Afrikan sisämaita, matkustaen ensin Burton ja Speke yhdessä Sansibarista v. 1859 Tanganjika ja Viktoria Nyantsa järville saakka, jotka he löysivät, ja sitte Speke ja Grant yhdessä vuosina 1860-63 Sansibarista Viktoria Nyantsan pohjoisrannalle, josta he Niili-virtaa myöten tulivat sen alkupäästä aivan Välimereen asti. Burton oli Bombaysta sanonut, että hän oli itse rehellisyys, mutta Stanley ei sano milloinkaan yhtyvänsä sellaiseen lausuntoon, sillä Bombay ei hänen mielestään ollut varsin rehellinen eikä liioin epärehellinenkään, sillä hän pelkäsi varastaa liian paljon. Hän osasi sukkelasti varastaa hyvän kappaleen lihaa itselleen, kun hänen piti jakaa ruokaa miehille; huolimattomuudesta hän usein rikkoi astioita tahi hukkasi ne sekä oli useimmiten riitaisa ja kinasteli kaikissa asioissa.

Sitävastoin oli Stanleyn mielestä tapahtunut vääryys Mabrukia vastaan, jota Burton kirjassaan nimittää "härkäpääksi". Mabruki kertoi usein riidelleensä hänen kanssaan ja jos hän puhui totta, niin ei hän liene aina tappiolle jäänyt väittelyssään Burtonin kanssa. Tuo kuuluisa matkustaja oli ottanut tavaksi usein nimitellä Mabrukia sellaisilla arapiankielisillä haukkumasanoilla, joita tämä ei voinut kärsiä eikä ollut vielä monen vuoden kuluttuakaan unhottanut, vaan lausui usein haluavansa tapella entisen isäntänsä kanssa. Stanleyn arvostelu Mabrukista oli: että hän tosin on typerä, mutta uskollinen; palvelijaksi aivan sopimaton, mutta ihan verrattoman oivallinen vartijana ja takajoukon peräänkatsojana, jonka velvollisuus on ottaa kiinni sellaiset, jotka jättäytyvät jälelle pääjoukosta.