Ison veneen hinta on tavallisesti noin 720 kyynärää vaatetta, mutta arapilaiset tavallisesti maksavat veneestä ison joukon monellaista tavaraa, niinkuin esim. kymmenkunnan ruukkua palmuöljyä, tusinan vuohia, monellaisia vaatteita, muutamia kuokkia, joitakuita säkkiä suolaa ja jyviä — ja siten ovat he usein saaneet veneen halvemmalla, kuin jos suorastaan maksaisivat koko hinnan vaatteilla.

Paitse edellä mainittua mwule-puuta on näillä seuduilla Afrikaa toisiakin omituisia puulajeja, joista mainittakoon eräs mbugn-niminen puu, jonka kuoresta asukkaat tekevät vaatetta. Kun puun kuori on liotettu, survotaan sitä vähän ja silloin on puunkuori aivan kuin paksu pehmoinen huopa eli viltti. Joskus tehdään saman puun kuoresta köyttäkin, mutta useimmiten sitä käytetään pyöreiden vakkasien valmistukseen, joita nimitetään kirindoiksi. Tällaiset vakkaset maalataan sitte kirjaviksi monellaisilla savensekoituksilla ja niissä säilytetään viljaa korkeiden paalujen päällä, etteivät valkoiset muurahaiset pääse vakkasen sisusta tyhjentämään. Saman puun kuoresta valmistavat muutamat kansat myös veneitä. Toiset käyttävät kuorta asuntojen katoiksi ja sängyiksi.

Palmuöljy, josta on joitakuita kertoja mainittu, valmistetaan guinea-palmun hedelmistä, jotka sen latvassa riippuvat suurissa tertuissa. Hedelmät survotaan rikki ja keitetään, ja kun öljy on saanut kuivaa, kootaan se suuriin saviruukkuihin, jotka sisältävät noin 4-10 kannua. Öljy on näöltään kuin keltainen sula voi, ja monet Sisä-Afrikan kansat käyttämät sitä ruokansa valmistukseen.

Samoin kuin kasvikunta on eläinkuntakin Sisä-Afrikassa hyvin runsas. Metsissä on monellaisia sekä petoja että vahingottomia eläimiä. Kissan sukuisia vaarallisempia petoja tapasi Stanley leijonan ja leopardin. Muista pedoista mainittakoot hyenat ja sakaalit, ovat ison koiran kokoiset ja liikkuvat tavallisesti vain yöllä. Niillä on erittäin lujat hampaat, joilla ne voivat musertaa suurimmatkin luut. Sakaali on pieni ketun kokoinen eläin, joka syö haaskoja ja on sillä tavoin hyödyksi, koska se on avullinen sellaisten aineiden poistamisessa, joista ilma voi saastua. Suuremmista metsän eläimistä mainittakoon elefantti, virtahepo, sarvikuono, giraffi, sebra, monellaiset antiloopit, puhvelit, sekä villisiat. Koti-eläiminä käyttävät neekerit raavaita, joita on useaakin laatua. Ugogossa esim. ovat nautaeläimet kyttyräselkäiset niinkuin biisonit Amerikassa, sitä vastoin ovat raavaat Ujijissa ilman kyttyrää ja tavattoman pitkäsarviset. — Joissa ja virroissa on runsaasti monellaisia kaloja, joita asukkaat pyytävät omaksi tarpeekseen ja myöskin viedäkseen niitä toisille seuduille kaupaksi. Mutta vaikka tämä maa on luonnonlahjoilla niin runsaasti varustettu, niin on sillä kuitenkin ilmanalansa tähden monta haitallista puolta, sillä siellä ovat monet taudit hyvin tavalliset; niinpä esim. on punatauti siellä hyvin tappavainen, samoin siellä kuolee ihmisiä hyvin suuressa määrässä koleraan, kuumetautiin, rokkoon ja vilutautiin. Suurimmat turmiot tekee rokko; ja tavallisten kauppateiden varsilla näkee varsin usein hautaamattomia ihmisruumiiden jäännöksiä, kun tavarain kantajat sairastuneina ovat jääneet jälelle ja ovat sitte kuolleet, sillä ei mikään kylä vastaanota sellaista sairasta, vaan hänen täytyy tehdä itselleen maja jonnekin metsään, jos hän nimittäin jaksaa, ja siihen hän jää, kunnes hän paranee tai kuolee.

Luonnon ihanuuksien puolesta on Ujiji kauniimpia seutuja koko Sisä-Afrikassa. Siitä kertoo Stanley, ettei niin välinpitämätöntä ihmistä mahtane olla, joka ei suuresti ihastuisi kauniisen näköalaan Tanganjikan yli, kun aurinko nousee ja koko järvi hohtaa hopeisena mitä kauneimmissa väreissä ja taivas vaihettelee loistavimmissa värivivahduksissa, mitä voi ajatella. Hyvin nopeasti vaihettelevat pilvet ja yli-ilma kullankeltaisen, tummansinisen, ruusunpunaisen, hopeanvalkoisen, purppuran ja sahrami-värin välillä, ja nuo ihanat värit tulevat näkyviin ja katoavat yhtä pian. Pilvet taivaalla ovat milloin untuvien, milloin suurien pumpulikasojen muotoiset ja rupeavat auringon valossa hohtamaan kullankiiltävinä, heijastaen kauniin hohteensa jättiläiskorkeita mustansinisiä vuoriharjanteita vastaan, jotka lännessä rajoittavat Tanganjikan, ja koko avaruus leviää kuin ihana unelma suloisimmassa ruusunhohteessa hämmästyneen ja huumautuneen katsojan eteen, ja kaikki on ikäänkuin ympäröitty välkkyvällä hopean kiillolla. Jos missään, niin täytyy täällä ihailla luonnon suloa ja ihmetellä kaikkivaltiaan Luojan mestaritöitä.

Uniamwesin asukkaat nimittävät Jumalaa nimellä miringu. Häntä he palvelevat hyvin harvoin, silloinkin vain rukoillessaan kaikellaista rikkautta ja maallista onnea. Miringu on heidän arvelunsa mukaan kaikkien kappalten luoja ja kaiken rikkauden jakaja. Kun joku kuolee, sanovat jälkeen jääneet: "Miringu on hänen ottanut", tai "Hän on hukassa; se on Jumalan työ"; ja tämä lausutaan pelolla, joka osoittaa, että kuolema heidän mielestään on jotakin ihmeellistä ja kammottavaa.

Samoin kuin monessa muussakin maassa ovat tytöt Uniamwesissä jotenkin suuressa määrässä turhamielisiä. Ihastuksella he katselevat koristuksiansa käsiranteissa ja nilkoissa ja hypistelevät mielihyvällä punaisia, keltasia, valkosia ja viheriäisiä helminauhojansa, jotka niin heleästi loistavat heidän mustalla ihollaan. Helmiä sovittelevat tytöt hiuksiinsakin ja leikittelevät helmivyöllänsä, joka pidetään vyötäisellä. Heitä miellyttää suuresti pitää vyöllänsä metallilangoista tehtyä vyötä, vaikkei olisi hamettakaan, jota vyö pitäisi koossa. Ei mistään tyttö paremmin ihastu, kuin jos joku kehuu hänen koristeittensa häntä somistavan, ja ikävällä hän odottaa sitä aikaa, jolloin hän pääsee naimisiin ja saa silloin oman mielensä mukaan hallita omaisuuttaan, kanojansa ja pikkukarjaa, jolla hän etupäässä vaihettaa itselleen koristeita arapilaisilta kauppiailta.

Naineet vaimot kokoontuvat tavallisesti auringon laskun jälkeen suuriin seuroihin, johon kukin tuo mukanansa matalan istuimensa ja vieressään hänellä on puolikasvuinen tyttärensä, joka hypistelee äitinsä tukkaa ja letittelee sitä jos jonkinnäköisille palmikoille, sillä välin kun äiti kasvot loistavina tyytyväisyydestä loruaa niitä näitä ja tupakoi. Vanhemmat vaimot istuvat tavallisesti suuressa piirissä puhellen päivän tapahtumista, yksi juttelee lehmästänsä, joka on tauonnut lypsämästä, toinen kehuu tehneensä hyvän kaupan, kun hän möi maitoa valkoiselle miehelle, kolmas kertoo mitä hän sattui näkemään ollessaan ulkotöillä ja neljäs puhuu miehestään, joka lähti viljaa myymään pääkaupunkiin, josta hän ei ole vielä palannut, j.n.e.

Samoin kuin vaimot, keräytyvät miehetkin torille juttuja laskemaan, milloin mistäkin. Valkoisen saapuminen heidän kaupunkiinsa ei tietysti voi jäädä pakinoista pois. Heistä ei kuitenkaan kukaan ole niin röyhkeä, että hän epäilisi uutisen totuutta, että äsken tullut muukalainen tosiaan on valko-ihoinen, ja hänen puhettansa ei ruveta valheeksi väittämään niinkuin usein tapahtuu sellaisissa seuroissa, jotka pitävät itseään sivistyneinä. Joka miehellä on kädessä joku keihäs teroitettavana tai kirvesvarsi vuoleskeltavana ja piippua poltetaan ahkeraan. Tupakan sekaan sekoitetaan usein hampun lehtiä ja siemenkoteloita, jotka poltettuina vaikuttavat päihdyttävästi.

Asukkaat Uniamwesin maakunnassa ovat uutteria työmiehiä. Itse he sulattavat rautansa ja valmistavat siitä kuokkia, keihään kärkiä, sotakirveitä j.m.s. ja tavallisesti annetaan tällaisia työkaluja veroksi Ugogossa, kun he palajavat kaupparetkiltänsä. Karjanhoitoa harjoitetaan yleisesti ja varakkaammilla arapilaisilla on 40-50 lypsylehmää, mutta neekerillä harvoin enemmän kuin 30. Lehmät lypsävät harvoin enemmän kuin 3 tuoppia, usein ei sitäkään.