Neekerit rakastavat myös musiikkia, vaikka se tavallisesti on hyvin yksitoikkoista ja raakamaista. Parhaat laulajat ovat kuitenkin sukkelat sepittämään huvittavia tilapäisiä lauluja, ja jos on tapahtunut jotain merkillistä, olipa se sitte valtiollista taikka yksityistä laadultaan, niin on aina joku laulaja valmis sepittämään siitä huvittavaisen laulun, jota lauletaan joka kylässä.

* * * * *

Stanleyn ja Livingstonen yhteinen retki Tanganjikan rantoja pitkin kesti 28 päivää, jonka jälkeen he palasivat Ujijiin. Siellä Stanley kohta sen jälkeen sairastui ankaraan kuumetautiin ja Livingstone hoiti matkatoveriansa erittäin huolellisesti ja hellästi, joka seikka vielä entistä enemmän herätti Stanleyn kiitollisuutta ja kunnioitusta tätä hänen jaloa ystäväänsä kohtaan. Hän oli suuresti pahoillaan, että Livingstone oli saanut kärsiä paljon kiusaa niiden miesten puolesta, jotka Englannin konsuli oli lähettänyt häntä auttamaan hänen maatieteettisillä tutkimusmatkoillaan. Ujijissa oli monta miestä, jotka olivat Englannin hallituksen toimesta palkatut Livingstonen apulaisiksi, vaan kun he vaativat häneltä palkkaansa, eikä hänellä ollut varoja sitä maksaa, niin he aikoivat pitää heille käytettäväksi annetut kiväärit. Kun Stanley sai tietää, että he olivat Sansibarissa saaneet ennakolta palkkaa 60 dollaria (300 markkaa) ja että he olivat sitoutuneet seuraamaan Livingstonea mihin ikänä hän käskisi heitä, niin harmitti häntä suuresti, että nuo muutamat veijarit saivat niskoittelemisellaan esteettömästi tehdä tyhjäksi Livingstonen aikeet ja vielä päästä voitolle kinastuksessaan. Stanley pyysi sentähden ja sai luvan Livingstonelta ottaa kiväärit pois vaikka väkivallalla. Hän julisti siis heille ja arapilaisille, että oli heidän onnekseen, että hän oli tavannut Livingstonen hengissä, sillä jos he olisivat koskeneet hiuskarvaankaan hänen päässään, niin olisi Stanley palannut rantamaalle ja tullut pian takaisin tuoden mukanaan sellaisen miesjoukon että hän olisi heille tuottanut ankaran koston. Kun ei kiväärejä kuitenkaan annettu takaisin mielisuosiolla, lähetti Stanley Livingstonen palvelijan Susin sekä tusinan aseellisia miehiä niitä väkisin ottamaan ja muutaman minuutin kuluttua annettiin kiväärit ilman mitään vastarintaa.

Livingstone oli päättänyt seurata Stanleyta hänen paluumatkallaan rannikolle Unianjembehen, tuodakseen sieltä ne tavarat, jotka Englannin konsuli oli hänelle lähettänyt jo vuosi takaperin. Stanley puuhasi ja varusteli kaikkia tarpeita paluumatkaa varten, joka tapahtui toista tietä kuin hän oli tullut, nimittäin ensin pitkin Tanganjikan itärantaa ja sitte halki asumattomien seutujen, joten vältettiin ne veronkiskomiset, jotka olivat tulomatkalla tekemäisillään lopun Stanleyn kärsivällisyydestä. Ennenkuin paluumatkalle lähdettiin, sairastui Stanley vielä kerran kuumetautiin, neljännen kerran sen jälkeen kuin hän oli tavannut Livingstonen. Hän parani neljän päivän kuluttua, vaan oli hyvin heikko. Joulun juhla lähestyi ja Stanley selitti kokillensa tämän suuren juhlan merkitystä valkoisten ihmisten keskuudessa, sekä käski Feraijin laittaa parhaat herkut mitä voitiin saada lihavasta lampaan ja vuohen lihasta, maidosta, hedelmistä, munista, viinistä, nisujauhoista, perunoista, kaloista, sipulista ja muusta mitä siellä oli saatavana, mutta — Feraiji turmeli paistin, kärvensi pannukakun ja kaikki muutkin herkut olivat pilalla. Ettei hän silloin saanut lujasti selkäänsä, siitä hänen oli kiittäminen Stanleyn heikkoutta, sillä tämä tuskin jaksoi nostaa kättänsä, mutta niin vihaisesti hän katsoi kokkiansa, että siitä olisi kuka toinen hyvänsä tullut masennetuksi paitse Feraiji. Tämä vaan irvisti kuin hullu, turmeltuaan ruoat ihan kelvottomiksi.

Ujijista oli arapilainen päällikkö Sayd ben Majid lähtenyt 300 aseellisen miehen kanssa taistelemaan Miramboa vastaan kostaaksensa poikansa Sudin kuolemaa. Hän hehkui kiukusta ja kostonhimosta ja Stanley toivotti hänelle onnea matkalle ja että hän vapauttaisi Keski-Afrikan sellaisesta hirmuvaltiaasta kuin Mirambo oli. Sayd ben Majid antoi Stanleylle matkaansa varten lainaksi suuren venheensä, mutta kun Livingstonenkin miehet otettiin mukaan, niin oli vene liian pieni, ja kun tämä huomattiin, niin eräs toinenkin arapilainen ystävällisesti antoi lainaksi venheensä. Kolmantena joulupäivänä 1872 lähtivät Stanley ja Livingstone matkalle aamulla, ja suuri joukko arapilaisia sekä ympärillä asuvia neekereitä tuli heitä saattamaan rantaan sekä sanomaan jäähyväisiä. Stanleyn miehet oli jaettu kahteen osaan, joista toinen kulki jalkaisin maata myöten, toinen venheissä. Maajoukko seurasi pitkin rannikkoa ja joka virran suulla tulivat venheet lauttaamaan heitä virran yli. Livingstone kulki edellä ja hänen venheensä perässä oli pystytetty Englannin lippu. Stanley seurasi toisessa venheessä, josta liehui pitkän bambutangon päästä Amerikan lippu. Siinä oli soutajina muutamia Ujijilaisia, jotka olivat palkatut tuomaan venheet takaisin. Stanleyn miehet olivat erittäin iloissaan siitä, että nyt pääsivät paluumatkalle ja he osoittivat iloansa siten, että rupesivat reippaasti laulamaan ja soutivat ponnistaen voimiansa viimeiseen saakka, kunnes hiki tuli päähän ja heidän täytyi hengästyneinä levähtää. Uusi laulu innostutti heidät taas uudelleen näyttämään voimiansa soutamalla, niin että vene keulasta perään asti tutisi. Maata myöten kulkevat miehet näyttivät olevan yhtä iloisella mielellä, sillä hekin yhtyivät laulaa loilottamaan samoja lauluja kuin venheessä laulettiin. He kokivat pysyä yhdellä kohdalla venheiden kanssa ja sukkela Kalulu, Stanleyn passaripoika, pikku Bilali ja Majwara juoksentelivat kilpaa vuohten, lampaiden ja aasien kanssa ja yleinen ilo näytti elähyttävän luontoakin vehreine metsineen, vainioineen ja ruohokenttineen, ja Tanganjikan hopealta välkkyvällä vedenpinnalla vallitsi juhlallisen majesteetillinen tyyneys.

Sitä tietä, jota Stanley ja Livingstone nyt kulkivat yhdessä, ei ollut kukaan arapilainen eikä sawahili siitä ennen kulkenut, ja he olivat sen vuoksi aivan tietämättömät siitä, mihin seutuihin heidän maajoukkonsa joutuisi. Sille varustettiin ruokaa 8 päiväksi, ettei se joutuisi ahdinkoon, jos rantamaan korkeat vuoret keskeyttäisivätkin joksikin ajaksi yhteyden sen ja järveä myöten kulkevan matkueen välillä. Järven rannoilla olevissa kallioissa nähtiin veden jättämiä viivoja, jotka osoittivat, että Tanganjika tulvan aikana on noin 3 jalkaa korkeammalla kuin matalan veden aikana ja kun järvestä ei mikään virta vie vettä pois, niin päättivät Livingstone ja Stanley, että vesi siitä vähenee höyryämällä.

Kun Stanley ja Livingstone olivat kulkeneet noin 10 peninkulmaa pitkin Tanganjikan rantaa ja kolmen päivän odotuksen jälteen yhtyneet jälleen maajoukon kanssa, niin lähetettiin venheet takaisin ja matkaa jatkettiin sitte suoraan itää kohti tuntemattomien ja asumattomien erämaiden halki, seuraten ensin Loajeri-nimisen virran laaksoa. Ainoana matka-oppaana oli kompassi. Neekerit epäilivät ensin suuresti seurata Stanleytä, mutta 9 päivän kuluttua, jolla ajalla he olivat saaneet kärsiä sangen paljo nälkää ja vaivoja, tultiin korkean Magdala-vuoren näkyviin, jonka juurella he olivat majailleet tulomatkallansa Ujijiin, ja nyt kaikki epäilys heistä katosi. Asmani, joka tulomatkalla oli ollut oppaana, ihmetteli suuresti, kuinka tuo pieni kone oli osannut tien paremmin kuin hän, ja selitti juhlallisesti, ettei se voinut pettää.

Eräänä päivänä, kun matkue vielä oli Loajeri-virran laaksossa, seisahtui Livingstone äkkiä ja osoitti äänetönnä eteensä. Stanley lähestyi häntä ja näki edessään äkkijyrkän vuorenrotkon, jonka toisella reunalla kulki puhvelilehmä. Juuri kun se lähestyi, ampui Stanley sitä ja luoti sattui lapaluun taakse selkärankaan. Puhveli päästi valittavan ammumisen ja vielä kahdesti ampui Stanley sitä, jolloin se kuoli. Sen liha leikattiin ohuiksi kappaleiksi ja kuivattiin tulella evääksi. Toisen kerran, kun matkue lepäsi ja Stanley oli lähtenyt pyssy kädessä katselemaan jotakin otusta, tuli ihan aavistamatta hänen eteensä villi elefantti korvat levällään ja kärsä ojennettuna, ikäänkuin se olisi hänelle antanut varoituksen: "Seis! matkamies!" Kun hänen pyssynsä ei olisi voinut tehdä mitään vahinkoa näin suurelle otukselle, katsoi Stanley parhaaksi vetäytyä pakoon ja katsoessaan taaksensa hän näki elefantin heiluttelevan kärsäänsä, ikäänkuin se olisi jäähyväisiksi arvellut virkkaa: "Olipa parasta sulle, poikaseni, että hyvissä ajoissa pötkit käpälämäkeen, sillä minä olin juuri litistämäisilläni sinut mäsäksi!"

Stanleyn ja Livingstonen matka Unianjembehen sattui sade-ajaksi, josta oli seurauksena, että Stanley sairastui matkallakin uudestaan. Sitä paitse oli heillä puute metsäotuksista, jotka kuivalla ajalla ovat metsissä, mutta olivat nyt hajaantuneet mikä mihinkin. Seudut Tanganjikan ja Magdala-vuoren välillä olivat erinomaisen ihania, joiden vertaisia harvoin löytää Europassa. Korkeiden vuorien välillä leviää hurmaavan kauniita laaksoja, joiden halki syöksee ryöppyäviä, kohisevia jokia ja ylen ympäri kohoaa äärettömän suuria metsiä. Solakkain korkeiden puiden välissä avautuu silmien eteen mitä viehättävimpiä näköaloja, ja väkisinkin vetää Usawendin majesteetillinen ja hedelmällinen luonto ihastuneen matkamiehen huomion puoleensa, vaikka hän ei suinkaan halua kauemmin kuin on välttämätöntä hengittää sen terveydelle turmiollista ilmaa.

Lähetessään Unianjembeä lähetti Stanley edeltäkäsin Feraijin ja Chowpereh'n tuomaan kirjeitä ja lääkkeitä, jotka hän oli tilannut itselleen Sansibarista lähetettäviksi Unianjembehen. Nämä miehet tulivatkin jo pian takaisin ja heidän mukanaan oli kaksi muutakin Stanleyn palveluksessa olevaa miestä, jotka Sansibarista toivat lääkkeitä ja uutisia. Sanomalehdet kertoivat silloin Pariisissa riehuvasta kommunistien kapinasta ja siinä tapahtuneista hirmutöistä, joita lukiessaan sekä Livingstone että Stanley inholla viskasivat pois lehdet käsistään, ottaen esiin pilalehtiä, jotka leikillisellä sisällyksellään heitä virvoittivat. Neekerit katselivat ihmetellen sanomalehtien lukijoita mutisten itsekseen kabari kisungu (valkoisen miehen uutisia) arvellen, että valkoiset mahtoivat olla hyvin pahoja ja kekselijäitä.