"Ei", vastasi päällikkö, "emme tahdo teitä ryöstää emmekä viivyttääkään, vaan me tahdomme ainoastaan veron".
"Mutta ettekös huomaa, että olemme pysähtyneet ja yksi minun miehistäni juuri oli avaamaisillaan tavaramyttyä lähettääkseen teille veroa? Me olemme pysähtynyt näin kauas teidän kylästänne jatkaaksemme matkaamme veron maksamisen jälkeen, sillä päivä on vasta alussa".
Päällikkö purskahti nauramaan. Hän häpesi käytöstään ja selitti erhettyneensä, koska joku hänen väestään oli sanonut kauppamatkueen kulkevan ohitse mitään maksamatta. Pian tuli hänestä ja Stanleystä hyvät ystävät.
Muutamia päiviä kuljettuansa lähetti Stanley huhtikuun 4 p:nä kolme miestä retkikunnan edellä Sansibariin, viemään kirjettä amerikalaiselle konsulille ja sähkösanomia New-York Heraldille. Samalla pyysi Stanley konsulia lähettämään miehet takaisin ja heidän mukaansa joitakuita herkkupaloja, jotka nälkääntyneille ja väsyneille ihmisille kelpaisivat. Miehiä muistutettiin, etteivät he viivyttelisi missään, ei edes minkään sateen tai vedenpaisumuksen vuoksi, sillä jos he eivät kiiruhtaisi, saavuttaisi retkikunta heidät jo ennen merenrantaa. He lähtivät matkaan innokkaasti huudahtaen Inshallah, bana!
Ugogon maakunnan läpi päästyänsä kulki matkue kaksi päivää asumattoman erämaan kautta ja tuli 7 p. huhtik. Mpwapwan kylään, jossa Stanleyn skotlantilainen seuraaja Farquhar oli jäänyt jälelle ja viimein kuollut. Kylän päällikkö kertoi vainajasta, että hän alussa oli alkanut parantua, kunnes hän viidentenä päivänä yritti astua ulos teltasta ja kaatui selällensä. Silloin hän oli kiljaissut kovasti, niinkuin häneen olisi sattunut hyvin kipeästi. Hänen vatsansa ja jalkansa olivat ankarasti pöhötyksissä ja hänen palvelijansa oli sanonut: "isäntä sanoo kuolevansa". Sitte olivat kylän asukkaat vieneet hänen ruumiinsa suuren puun juurelle ja peittivät sen lehdillä. Hänen palvelijansa otti sitte haltuunsa kaikki hänen tavaransa, hänen pyssynsä, vaatteensa ja peittonsa, ja muutti pois, sekä oli kuollut kolme kuukautta myöhemmin.
Vaikka Stanley ei löytänyt ainoatakaan luuta Farquharin ruumiista, antoi hän kuitenkin miestensä koota ison joukon kiviä ja latoa ne hänen hautauspaikalleen muistomerkiksi ensimmäisestä valkoisesta miehestä, joka täällä oli kuollut. Samoin oli tehty myös Shaw vainajan haudalle Unianjembessä.
Sade oli paisuttanut kaikki virrat ja alangot tulvillensa ja kun Stanleyn matkue kulki Mukondokwa virran yli, oli siinä suuri vaiva, sillä virta pauhasi niin ankarana koskena, että se oli viedä mukanaan kaikki. Kulkeissaan pitkin virran rantoja upposivat miehet milloin vyötäistä milloin kaulaa myöten vetelään liejuun. Kun retkikunta tuli erään virranhaaran rannalle, joka oli kapea, mutta syvä, hakattiin pitkä puu poikki siten, että se ylettyi rannasta rantaan ja sitä myöten kulkivat miehet ylitse laahaten tavarapakkojansa edessään. Eräs nuori neekeri otti joko liiallisessa innossa päästäkseen yli virran, tahi vallattomuudessa kistun, jossa Livingstonen päiväkirja oli ja lähti kahlaamalla kulkemaan virran yli pitäen kistua päänsä päällä. Stanley oli vastakkaisella rannalla ja näki kuinka neekeri vaipui syvänteesen, niin että hän kistuineen päivineen meni aivan näkymättömiin veden alle. Kun hän taas kaikeksi onneksi pääsi ylös, niin Stanley peljätessään tuon kallisarvoisen kistun hukkaantumista tahtoi pakoittaa sen kantajaa suurimpaan varovaisuuteen ja tempasi revolverinsa, uhaten ampua kistun kantajan heti kuolijaaksi jos hän kistun hukkaisi.
Kaikki muut miehet jättivät heti tehtävänsä kesken ja katsoivat tuskissaan toveriansa, jota samalla kertaa uhkasi sekä revolveri että ankaran virran kuohu. Hän näytti itse paremmin pelkäävän revolveria ja ankaralla voimain ponnistuksella sai hän kistun kuljetetuksi toiselle rannalle. Kun kistu oli vedenpitävä, niin ei sen sisällys turmeltunut ja sen kantaja Rojab sai vain ankaran varoituksen, ettei hän vastedes saisi siihen koskea. Kistu annettiin sitte luotettavan ja varman miehen Magaugan haltuun.
Suuremmat vaikeudet oli voitettavana itse päävirran yli mentäessä, sillä vesi syöksi siinä kosken nopeudella ja kun miehet yrittivät tehdä lautan, tempasi kurimus sen veden alle. Viimein saatiin tavarat siten kuljetetuksi yli virran, että pitkä köysi sidottiin parhaimman uimarin vyölle ja hän ui toiselle rannalle sekä sitoi köyden toisen pään puuhun kiinni. Köyttä myöten hinasivat miehet sitte itsensä yli virran. Kun Livingstonen päiväkirja ja kirjeet piti kuljetettaman, silloin oltiin taas pulassa. Vihdoin keksi Stanley sen keinon, että hän seipäistä teetti paarit, jotka pantiin miesten hartioille ja näin saatiin sellaiset tavarat virran yli, jotka eivät sietäneet kastumista. Virran yli päästyään eivät matkalaiset suinkaan vielä päässeet kuivalle, sillä toisella rannalla oli maa vetelää suota, joka tällä kertaa oli tulvaveden vallassa. Seitsemän tuntia patikoituansa liejuisessa suossa tuli matkaseurue Rehennekon kylään, jossa vasta pahin vetelä alkoi. Makata-suo oli menomatkalla kyllä ollut ilkeätä kuljettavaa, mutta paluumatkalla se oli kahta kauheampi. Kaksi pitkää marssia, jotka kumpikin kestivät 8 tuntia, piti heidän kulkea, ennenkun he pääsivät Makata-virran rannoille. Miehet matelivat kurasuon poikki välistä upoten kaulaansa myöten veteen. Makata-virran toisella puolella oli tulvavesi muuttanut maan järveksi, jossa kulkijat vajosivat milloin polvia, milloin kainaloita, milloin kaulaansa myöten, mutta vaikka maanasukkaat varoittivat heitä ollenkaan lähtemästä liikkeelle, koska vesi oli muka korkeammalle noussut, kuin että heidän päänsä ylettyisi sen pinnalle, niin eivät miehet kumminkaan järkähtäneet päätöksestään. He olivat jo tottuneet kahlaamiseen ja kylien aituuksien ulkopuolelle keräytyneet mätäneväiset kasviainekset olivat niin inhottavat, että vedessä kahlaaminen oli vähemmin tukalaa. Jakelemalla palkinnoita ja luvaten palkan koroituksia sai Stanley miehensä ponnistamaan voimiansa niin, että nuo vaikeudet vihdoin voitettiin.
Viimeinkin päästyään kuivalle maalle jatkoi retkikunta matkaansa kiiruhtaen ja ennätti kovalla maalla päivässä kolme kertaa niin pitkän matkan kuin sitä ennen suolla kulkiessaan. Huhtikuun viimeisinä päivinä tuli Stanley Ungerengerin virran rannoille, jossa Simbamwennin kaupunki oli mitä kukoistavimmassa tilassa hänen tulomatkallaan, mutta nyt oli kaikki hävitetty. Ankara vedenpaisumus ja myrsky oli tehnyt sanomattoman suuria tuhoja. Kaupungin perustaja Kisabengo oli kaivattanut syvän kanavan kaupungin ympäri, ja tämä oli johtanut tulvaveden kaupunkiin. Sen muuri oli kokonaan hävinnyt etupuolella ja noin 50 rakennusta oli peräti kukistunut. Asukasten kertomukset onnettomuudesta olivat hirvittävät. Jos edes neljäs osa jutuista oli totta, niin oli vähintäkin sata kaupungin asukkaista hukkunut tulvaan. Kaikkialla oli kumoon viskeltyjä puita ja pirstaleita. Kuta kauemmaksi Stanley kulki, sitä suurempi oli hävitys ja päällikön ilmoituksen mukaan oli tulva vielä temmannut mukaansa ainakin sata kylää.