Asukkaat olivat menneet levolle tavalliseen aikaan ja heräsivät sydänyön aikana kauheasta jyskeestä, niinkuin ankara ukkonen olisi jyrissyt. Äärettömän suuri muurinkorkuinen vedenpaljous vyöryi eteenpäin temmaten mukaansa juurineen suurimmatkin puut ja ihmisasuntoja kymmenittäin. Viljavainioille oli tullut monta jalkaa paksu hiekkakerros ja jäännöksiä katkotuista puista. Kaikista niistä kylistä, jotka Stanley oli täällä nähnyt matkallansa Unianjembehen, oli nyt ainoastaan kolme jäljellä. Kun hän kysyi mihin kaikki asukkaat olivat joutuneet, vastasi päällikkö Mussoudi; "Jumala on ottanut suurimman osan heistä, mutta muutamat ovat muuttaneet pois Udoen maakuntaan. Varma on, että Herra on Ukamin asukkaille antanut ankarimman rangaistuksen, minkä he koskaan ovat saaneet kärsiä, ja me voimme sanoa Koraanin lauseen mukaan: Jumalan voima on ihmeellinen, ja kuka voipi Häntä vastaan seisoa?"
Toukokuun 2 p:nä tuli Stanleyn lähettämät miehet Rosakon kylässä häntä vastaan takaisin, tuoden mukanansa amerikalaisen konsulin lähettämiä virvoituksia: muutamia pulloja sampanjaa, marjahilloa, ja pari laatikkoa kahvileipää, jotka olivat varsin tervetulleet kaikkien niiden kärsimysten jälkeen, jotka hän oli saanut kokea Makata-virran laaksossa. Hän sai myös muutamia New-York Heraldin numeroita, joissa oli hänen Unianjembestä lähettämä matkakirjeensä. Samoissa sanomalehdissä hän myös sai lukea otteita muista sanomalehdistä, jotka väittivät koko hänen matkaansa Livingstonea auttamaan perättömäksi valheeksi. Liiaksikin totta olivat hänen vaivansa olleet tällä tukalalla retkellä, jolla kahdeksan ihmistä oli menettänyt henkensä. Sivistyneessä Amerikassa oli kaikkia mukavuuksia nauttivan sanomalehden kynäilijän helppo laskea ivaa niistä vaivoista mitä Stanley oli Afrikassa saanut kärsiä ja tuo Stanleyn tuntematon pilkkaaja lausui:
"Helppo on arvata miten sille retkikunnalle käy, ja jollei Livingstone kerran taas ilmesty sivistyneitten ihmisten seuraan, niin emme koskaan saa mitään tietoja Heraldin kirjeenvaihtajasta. Hän tietysti tarttuu johonkin Makata-suohon ja jää sinne, mihin hänen koiransa Omar raukka jäi. Ei siitä sen enempää puhetta".
Stanley oli siitä pahoillaan, että sillä välin kun hän matkusti Afrikassa sellaisella asialla, jota kaikkien kristittyjen olisi pitänyt arvostella hyväntahtoisesti, sellaisia ihmisiä kuitenkin oli, jotka toivoivat hänen perikatoansa. Häntä lohdutti kuitenkin se, että hän saisi matkan päätettyänsä vuorostaan taas nauraa niille, jotka nyt tekivät hänestä pilkkaa. Hän sai myös tietää, että Sansibarissa oli joukko valkoisia miehiä, jotka varustautuivat matkalle Afrikan sisämaahan Livingstonea etsimään ja auttamaan. Nyt Livingstone jo oli löydetty ja autettu eikä tarvinnut enempää apua.
Paluumatkalla oli hän miehinensä saanut kärsiä sangen paljon vihollisten neekerien ilkeyksiä, ja kun hän neljäntoista päivän marssin jälkeen pohjatonta vetelää suota, viimein 6 p:nä toukokuuta saapui meren rantaan Bagamoyoon, ampuili hänen miehensä iloissaan ilolaukauksia minkä kerkisivät ja hurrata hoilasivat niin, että äänet menivät sorruksiin. Bagamoyon asukkaat tulivat parvittain katsomaan hänen joukkoansa ja kaikkialla huudettiin: "valkoinen mies on palannut takaisin kaupunkiin!"
Hän tapasi Bagamoyossa iloisen, reippaan englantilaisen, luutnantti Hennin, joka oli päällikkönä retkikunnassa, jonka Englannin maantieteellinen seura oli lähettänyt Livingstonen avuksi. Retkikunnan päällikkönä oli ensin ollut luutnantti Dawson, mutta kun tämä sai Stanleyn miehiltä kuulla, että Livingstone jo oli saanut apua, luopui hän retkikuntaa johtamasta ja siihen jäi jälelle ainoastaan luutnantti Henn ja Livingstonen toinen poika, herra Osvald Livingstone.
Näillä oli tavaroita suuri joukko; iso makasiini täynnä vaatepakkoja ja helmiä, kaikkiansa 190 miehen kantamusta. Stanley selitti, ettei Livingstone enää sitä apua tarvinnut ja että liialliset tavarat olisivat vain hänelle haitaksi. Hän kehotti kuitenkin nuorta herra Livingstonea matkustamaan isänsä avuksi ja tämä päättikin tehdä niin. Stanley sai kuitenkin jo Sansibarissa huomata, että englantilaiset kadehtivat hänen menestystään ja sitä kunniaa, joka siitä oli hänelle tuleva. Luutnantti Henn luopui vuorostaan sen karavaanin päällikkyydestä, jonka piti lähteä sisämaahan ja jätti retken johdon herra Oswald Livingstonelle. Tämä päätti myydä tavarat, jotka olivat varustetut hänen isällensä annettaviksi ja hankki yhdessä Stanleyn kanssa sellaisia tavaroita, joiden puutteessa hänen isänsä oli. Jonkun päivän kuluttua päätti myöskin Oswald Livingstone luopua aiotusta matkastaan sisämaahan ja Stanley pestasi silloin 57 miestä, joista 20 oli ollut hänen omassa retkikunnassaan, ja näiden piti viedä tavarat Unianjembehen, sekä sieltä seurata Livingstonea hänen palvelijoinaan. Nämä lupasivat tehdä sen ja Stanley sanoi heille jäähyväiset sekä lähetti heidät Sansibarista mannermaalle, johon amerikalaisen konsulinviraston ensimmäinen tulkki Johari lupasi johtaa heitä Kingani virralle asti.
Stanley lähti nuoren herra Livingstonen, luutnantti Hennin y.m. seurassa Sansibarista saksalaisella höyrylaivalla Seschelli-saarille päästäkseen sieltä Europaan. Matkalla hän oppi tuntemaan matkatoverinsa ja mieltyi heihin suuresti. Luutnantti Dawson oli niin suuresti harmissaan siitä että Stanley oli ennättänyt tehdä sen, mitä hän oli aikonut tehdä, ettei hän tahtonut edes matkustaa kotomaahan samalla laivalla kuin Stanley.
Kun Stanley oli saapunut Englantiin, eivät sanomalehdet eivätkä tieteelliset seuratkaan alussa tahtoneet uskoa hänen kertomuksiaan tosiksi. Monet etevätkin sanomalehdet väittivät häntä julkisesti valhettelijaksi ja pettäjäksi, sillä englantilainen ei olisi suonut amerikalaiselle sitä kunniaa, että hän oli löytänyt ja auttanut Livingstonen pulasta. Mutta viimein täytyi panettelijainkin myöntää, että hän oli tehnyt ansiokkaan työn ja Livingstonen lähettämät kirjeet ja tiedot maantieteelliselle seuralle todistivat, mitä Stanley oli puhunut. Hän kutsuttiin sitte kunniavieraaksi pitoihin, jotka maantieteellinen seura toimitti ja virallisesti sai hän Englannin hallitukselta kiitoskirjeen, jossa hänen ansionsa tunnustettiin ja sitäpaitse annettiin hänelle kuningattaren nimessä kunnialahjaksi hohtokivillä koristettu kultainen nuuskarasia. Sen mukana seurasi kirje, jossa ulkoasiain ministeri hänelle kuningattaren nimessä lausuu kiitokset siitä innosta, älystä ja uutteruudesta, jota hän oli osoittanut auttaessaan tohtori Livingstonea ja sen kautta huojentanut Hänen Majesteettinsa ja kaikkien hänen alamaistensa huolta tuon mainion matkustajan kohtalosta.
8. Luku.