Kuningas ei mene itse sotaan muutoin kuin viimeisessä hätätilassa innostamaan sotilaitaan. Hänellä on pääministeri, ylimmäinen sotapäällikkö, rahaston vartija, ja muita virkamiehiä sekä neuvoskunta.
Ashantien kansa on jaettu neljään eri luokkaan, nimittäin: kuningas, ylimykset eli maaherrat, vapaat ashantit ja orjat. Vapaiden luokkaan luetaan maanomistajat, pienten kylien päälliköt ja vapaina syntyneet. Orjat ovat joko syntyneet orjuudessa tahi otetut vangiksi taisteluissa. Ylimyksillä on laveat tilukset ja he hallitsevat tuhansia alustalaisia. Etevin heistä on Iwabinin ruhtinas, jonka piirikunta on väkirikas Selagan kaupunki Volta-virran varrella. Siellä sanotaan asukkaita olevan noin 400,000 ja sodassa hän voi lähettää kuninkaan armeijaan 20,000 miestä.
Sodassa käyttävät ashantit lippuja samoin kuin europalaisetkin, mutta niitä ei pidetä siellä samallaisessa arvossa kuin sivistyneiden kansojen kesken. Jos vihollinen heiltä ottaa lipun, niin ei siitä ole häpeätä sitte joukolle, joka sen on kadottanut. Sitä vastoin on ashantilaisen päällikön päivänsuoja samassa kunniassa kuin europalaisen sotajoukon sotalippu. Tuo päivänsuoja on samallainen kuin sateenvarjo, mutta siitä riippuu monivärisiä silkkivaatekappaleita, kultaisia ja hopeisia helyjä, ja kannettuna päällikön pään päällä se sotilasten silmissä todistaa päällikön kunniaa ja mainetta. Päivänsuojan eli varjostimen kadottaminen tuottaa häpeää ja pidetään tappion merkkinä. Päällikkö kulkee sodassa komeassa kantotuolissa, jota 8 miestä kantavat päänsä päällä.
Kun kuningas itse ottaa osaa sotaretkeen, joka tapahtuu ainoastaan silloin, kuin hänen läsnäolonsa on välttämätön sotajoukon innostamiseksi, varustautuu joka ainoa virkamies sotaan ja sotilasten luku saadaan helposti nousemaan 100,000 mieheen. Silloin kuninkaan yli tahi hänen edessään kannetaan hänen varjostintaan, joka on 15 tai parinkymmenen tuhannen markan arvoinen. Se on tehty tulipunaisesta ja mustasta sametista, reunukset koristetut lukemattomilla kultaisilla helyillä ja ylinnä on keskessä suuri kultainen nuppu. Kuninkaan puku on myös hyvin kallisarvoinen, Punanen samettitakki on hänellä yllänsä ja housut ovat samaa vaatetta. Leveä kultainen vyö on hänellä vyötäisillä, päässä on silkkinen, kauniilla koriste-ompeluksilla kirjaeltu lakki ja kaikki aseet ovat komeimmalla tavalla kaunistetut.
Ashantien aseet ovat hyvin yksinkertaista laatua: vanhat piilukkoiset kiväärit, joissa luotina käytetään rautapalaisia, kiviä y.m. Ensimmäiset kahakat englantilaisten ja ashantien välillä tässä sodassa tapahtuivat siten, että ashantit olivat asettuneet väjymään englantilaisia niin tiheiden pensastojen taakse, että täytyi ihmetellä kuinka alastomat ihmiset rohkenivat tunkeutua niin tiheisin risukkoihin, joissa he eivät voineet mitenkään välttää haavoja. He olivat niin tarkoin peitetyt, etteivät englantilaiset tienneet heistä mitään, ennenkun he itse ampumalla ilmoittivat väjymyspaikkansa. Englantilaiset ampuilivat pensastoja kohti ainoastaan arviolta ja parin tunnin kuluttua taukosivat ashantit ampumasta, sillä englantilaisten tuli oli pakottanut heidät peräytymään. Kuitenkin olivat he saaneet useita upseereja haavoitetuiksi.
Koko ashantien valtakunnan ja meren välinen maa on tasaista, niin ettei siellä voi olla puhetta vuorista eikä laaksoista. Paikoittain kohoaa maa vähän korkeammiksi harjanteiksi, jotka eivät nekään edes ansaitse kukkulan, tuskin kummunkaan nimeä. Sellaisella vähän korkeammalla kunnaalla on Abrakrampa niminen kylä, jonka englantilaiset varustivat vallihaudoilla ja multavalleilla sekä tykeillä. Ashantit luottivat omaan voimaansa, jota sitä ennen ei mikään afrikalainen vihollinen ollut masentanut ja ryhtyivät piirittämään Abrakrampaa. Mutta pian tulivat he huomaamaan, etteivät he voineet vastustaa europalaisia, jotka olivat hakkuuttaneet kylän ympäristöltä kedon aukeaksi voidakseen paremmin huomata vihollisen liikkeet. Ashantit alkoivat hyökkäyksensä hirveällä metelillä ja rummun lyönnillä, mutta varustuksien takana olevat mustat soturit eivät sitä säikähtäneet, vaan vastasivat ankarasti ampumalla ja kun heillä oli oivalliset kiväärit, niin ashantit viimein ajettiin pois, kuitenkin vasta kovan taistelun jälkeen, jota jatkettiin vielä seuraavanakin päivänä.
Niinkuin tätä ennen olemme maininneet, ei englantilaisten olisi tarvinnut ashantien hyökkäyksen vuoksi ryhtyä tähän sotaan, mutta saaliin-himo houkutteli heidät siihen. Viisaammalla menestystavalla olisi koko sota vältetty, jos englantilaiset olisivat jättäneet ashanteille tilaisuuden jotakin määrättyä tietä myöten aina vapaasti tulla rautamaalle kauppaa tekemään, niinkuin he halusivat, ja siitä olisi epäilemättä ollut hyötyä kummallekin kansalle ja samalla olisi vältetty suuret verenvuodatukset. Stanley arveli tästä sodasta, että jos englantilaisten suojeluksen alla olevat typerät santit osaisivat ajatella järjellisesti, niin he varmaankin sanoisivat: "jollemme olisi olleet englantilaisten ystäviä, niin eivät ashantit olisi polttaneet kyliämme, hävittäneet viljavainioitamme ja istutuksiamme", ja englantilaisten puolelta olisi siihen voinut vastata: "me ryhdyimme sotaan ashanteja vastaan teidän tähtenne; jollemme olisi olleet narreja, niin emme olisi hylänneet heidän ystävyyttään ja ruvenneet liittoon sellaisten kurjain pelkurien kanssa, jommoiset te liittolaisina olette".
Santien pelkurimaisuuden vuoksi ei englantilaisten päällikkö Garnet Wolseley ryhtynytkään mihinkään suurempiin yrityksiin, ennenkuin hän sai valkoista sotaväkeä kylliksi riittävän joukon ollakseen varma voitosta. Odottaessaan niiden tuloa, antoi hän insinööriupseerien valmistaa teitä sotajoukon marssia varten, sillä maa oli joka paikassa niin täynnä sakeita viidakkoja ja tiheitä aarniometsiä, että oli tuiki tukalaa ja melkein perin mahdotonta tietä raivaamatta sotajoukon kulkea sisämaahan.
Ennenkun ne europalaiset sotajoukot, joiden tuloa Garnet Wolseley odotti, olivat saapuneet pääkortteeriin Cap Coastiin, tapahtui kuitenkin useita pienempiä kahakoita ashantien ja niiden vähien sotajoukkojen kesken, jotka jo olivat Kultarannalla. Niin oli esim. eversti Ewelyn Wood tehnyt vähäisen retken sisämaahan tutkimaan vihollisen liikkeitä. Hänellä oli noin 100 houssa-sotamiestä ja muutamia satoja Kultarannan asukkaita ja hänen tultuaan Fasua-nimiseen paikkaan hyökkäsi häntä vastaan joka puolelta suuri joukko ashanteja. Hyökkäys tapahtui ihan äkkiarvaamatta, mutta hän vetäytyi oitis joukkoineen neliön muotoiseen asemaan ja tavaran kantajat asetettiin keskeen. Kolme tuntia kesti tappelua ja hän peräytyi viimein. Hänen joukostaan oli kaatunut verrattain vähän väkeä, mutta viholliselta kaatui niin paljon, että he tunsivat kärsineensä kovan tappion.
Sillaikaa kun englantilaiset odottivat kotomaasta apujoukkoja, lähti Stanley vähäisellä höyrylaivalla pitkin merenrantaa Volta-virran varrelle, jossa sotakomissari Glower varusti apujoukkoa englantilaisen pääjoukon ohessa tekemään hyökkäystä ashantien maahan. Tämä Glower oli nuorena palvellut Englannin merisotaväessä ja saavutti pian upseerin arvon, vaan hän erosi sotaväestä ja nimitettiin maaherraksi Lagos-saareen Benin-lahdessa. Siinä toimessa hän kunnosti itsensä erittäin suuresti, sillä hän järjesti tämän uudisasuntolan olot niin hyvin, että vaikka Lagos hänen sinne tullessaan oli kurja ja mitätön paikka, niin oli sinne tuotujen ja sieltä ulosvietyjen tavarain arvo yhteensä jo vuoden 1872 kuluessa noussut yli 135 miljonan markan. Hän perusti siellä laivavarvin, rantalaitureita, vesijohtoja, rakennutti taloja, yleisiä rakennuksia ja muita yleishyödyllisiä laitoksia, sekä järjesti poliisilaitoksen ja vapaaehtoisen sotaväen, johon kuuluu muhamettilaisia neekerejä Houssan ja Joruban heimokunnista Afrikan mannermaalla. Näiden avulla hän piti kurissa ympäristössä asuvat neekeriheimokunnat ja pakotti heidät pelkäämään Englannin valtaa. Hänen nimensä on näillä seuduilla yhtä hyvin tunnettu neekerien kesken kuin Livingstonen Sisä-Afrikassa. Houssat ja jorubat nimittävät häntä kuvernööri "Golibariksi" ja pitävät häntä erinomaisessa arvossa.