Tullessaan tämän etevän ja tärkeän miehen leiriin vastaanotettiin Stanley ystävällisesti ja seuraavana aamuna hän näki miten uuttera Glower oli toimissaan, sillä jo aikaisin alkoi työ ja puuha varustuksissa. Kun Stanley kysyi neekeripojalta mihin kuvernööri oli mennyt, selitti poika:
"Ah, massa gobnor? Hän poissa, hän kulke virta, mennä kaupunki, olla
Joruba, olla Houssa puhelemassa, olla Akra, ei sano, ei tietä".
Pian löysi Stanley tämän kaikissa puuhissaan uutteran miehen: hän tarkasti höyrylaivan lastaamista, antoi käskyjä sepälle, neuvoi kirvesmiehelle työtä, puheli koneenkäyttäjän kanssa höyrykoneesta, määräsi neekerikapteenille, milloin hänen piti olla valmiina joukkoinensa, auttoi miehen selkään tavarakimppua, kuunteli jonkun jorubalaisen valituksia vääryydenteosta univormujen jaossa, tarkasti höyrylaivojen miehistöt, neuvoi heitä miten heidän piti kohdella puolivillejä neekeripalvelijoita, tiedusteli alavirkamiehiltä sotatarpeita, torui Akran kuningasta Turleytä, kun tämän miehet olivat liian velttoja, luetteli houssa-kersantille tämän päivän tehtävät j.n.e. Glower oli sanalla sanoen erittäin monipuolinen, toimelias ja taitava mies. Hän oli englantilaisen sotajoukon avuksi koonnut Volta-virran rannoille kaikkiansa 23 tuhatta miestä, kaikki neekerejä. Näistä oli 11 tuhatta miestä Akim ja Akwapim kansaan kuuluvaa ja sitäpaitse oli muutamia muitakin kansoja luvannut lähettää apujoukkoja yhteistä vihollista ashanti-kuningasta vastaan. Paras apu oli kuitenkin Houssan ja Joruban muhamettilaisista sotilaista.
Nämä oli Glower pestannut heidän kotiseutunsa erämaista, jotka ovat rämeitä, soita ja viidakkoja täynnä; hän kohteli heitä ystävällisesti, elätti ja vaatetti heidät, kasvatti heidät sotamiehiksi ja saavutti heidän luottamuksensa ja rakkautensa. Hän oli johtanut heitä moneen voittoon heidän villiä veljiänsä vastaan, saattanut heissä itsetuntoa ja itseluottamusta syntymään, ja samalla olivat he oppineet pitämään itseänsä Englannin alamaisina ja sotilaina. Sen vuoksi olikin "Golibar" heille kaikille rakas ja tuttu. Heidän yhteinen arvostelunsa oli, että englantilaiset upseerit kyllä ovat hyvin kelpo miehiä, mutta eivät sentään ole "Golibarin" vertaisia.
Sillä välin kuin Stanley pikkuisella höyrylaivallansa oli Cap Coastista tehnyt retken kapteeni Glowerin luo hänen leiriinsä Volta-virran suulla, olivat Englannista ja Länsi-Intiasta saapuneet ne apujoukot, joita sir Garnet Wolseley oli kauan odottanut. Valkoista sotaväkeä oli kaikkiansa noin kolme tuhatta miestä, nimittäin kuuluisa "musta mahti" eli 42:nen skotlantilainen vuoristolais-rykmentti, walesilainen fysiljeeri-rykmentti, tarkk'ampujaprikaati ja pataljoona merisotaväkeä. Upseerit olivat enimmästään nuoria miehiä ja melkein joka mies oli huolissaan siitä, miten hän voisi voittaa Afrikan ilmanalan vaikeudet. Yksi mietti yhtä, toinen toista keinoa ja kyseli toisilta vahvistusta oman keinonsa luotettavaisuudelle. Suurin osa skotlantilaisista oli päättänyt välttää kaikkia väkijuomia; ei paloviina, sherry, eikä muutkaan väkevät juomat heille kelvanneet ja muonavaraston hoitajat valittivat, ettei upseerille kelvannut mikään muu kuin limonaati. Passaripoika virkkoi Stanleylle: "En ole ikänäni nähnyt mokomaa raittiusseuraa".
Mutta vaikka useimmat nuoret upseerit kaikella varovaisuudella välttivät kaikkea väkeväin juomain nauttimista, joka tosiaan onkin kuumassa ilmanalassa monta verta vaarallisempaa kuin viileässä ja kylmässä ilmanalassa, niin teki Afrikan helteinen aurinko kumminkin lopun monen nuoren sotilaan elämästä, joka oli vihollisilta säilynyt. Englantilaiset joukot olivat muutoin niin hyvin järjestettyjä ja varustettuja sekä rohkeita ja vaivoja näkemään tottuneita, ettei koko Länsi-Afrikan väestö yhdistyneenäkään olisi voinut heitä estää tunkeutumasta Kumassiin. Paitse ilmanalan vaikuttavia tukaluuksia ja raivaamattomia teitä, jotka oikeastaan olivat vaan ahtaita polkuja tiheässä metsässä, oli englantilaisten sotajoukon pahimpana haittana se hitaus, jolla muonavarain kuljettaminen toimitettiin.
Sotajoukkoa varten oli kotimaasta sille lähetetty kaikellaisia tarpeita hyvin runsaassa määrässä, senpätähden niitä kuljettamaan tarvittiinkin niin iso joukko kantajia, että ne luvultaan olisivat itse sotajoukkoa lukuisammat. Tie, joka oli raivattu rantamaasta sisämaahan, kulki niin tiheiden viidakkojen lävitse, että oli melkein mahdoton tunkeutua niiden lävitse; se oli noin 15 jalkaa leveä, keskus korkeampi, että vesi kallistui molemmin puolin ja pitkin tietä oli tehty sähkölennätin bambuputkista tehtyjen pylväiden päälle. Tätä laitosta pitivät ashantit jonakin hirveänä noitakeinona, jonka turmiollista vaikutusta he kokivat itsestään poistaa rakentamalla itselleen samallaisen laitoksen, nimittäin siten, että seipäiden neniin viritettiin pumpulilankaa, usein monta peninkulmaa yhtämittaa, niinkuin he olivat nähneet englantilaistenkin rakentaman sähkölennätinlangan ylettyvän.
Melkein ilman mitään vastusta vihollisten puolelta tulivat englantilaiset Prah nimisen virran luo, jonka yli oli tehty silta jo ennen sotajoukon sinne tuloa. Kaiken matkaa oli tie avattu tiheän metsän lävitse, missä kasvoi summattoman korkeita ja paksuja pumpulipuita, tiikkipuita, gummipuita ja monta muuta kallisarvoista kasvia. Puiden latvat olivat niin tiheät, ettei auringon säteet päässeet maata valaisemaan niiden ympärillä, vaan metsässä vallitsi melkein täysi pimeys. Englantilaisten edellä vetäytyi ashantien sotajoukot vähitellen pakoon ja yksitellen lähetetyillä vakoojilla, joiden piti tutkia vihollisen asemaa, oli sen vuoksi usein hyvin vaarallinen tehtävä. Kun englantilaiset varustausivat lähtemään Prah virran toiselle puolelle, tuli heidän etuvartijoitaan vastaan vähäinen parvi ashanteja hiipien joka pensaan ja puun taitse ja innokkailla viittauksilla osoittaen tulevansa ystävinä. Heidän johtajanansa oli pieni mies, jolla riippui rinnalla iso kultainen neliskulmainen levy, joka osotti hänen ylhäistä arvoansa. Tämä mies oli ashantien kuninkaan julkinen kuuluttaja pääkaupungissa ja oli kuninkaan käskystä tullut lähettiläänä englantilaisen ylipäällikön luo. Kuusi miestä seurasi häntä tarkastajina, että hän oikein toimitti tehtävänsä. Sitäpaitse oli heihin yhtynyt matkan varrella neljä sotilasta, jotka tulivat vakoojina ilmoittaaksensa päälliköllensä missä valkoiset miehet olivat.
Koko tämä parvi, yhteensä 11 miestä vietiin siis virran yli englantilaisten leiriin ja kultaisella rintamerkillä koristettu lähettiläs toi kuninkaaltansa kirjeen, jonka sisällys suuresti ihmetytti englantilaisia.
Ashantien kuningas tekeytyi kavaluudessaan tietämättömäksi nykyisistä oloista ja vaikka hänen sotajoukkonsa Fasua nimisen kylän luona oli hyökännyt englantilaisten päälle, vaan lyötiin takaisin melkoisella tappiolla, niin kirjoitti kuningas, että englantilaiset mainitussa tappelussa olivat syyttömästi hyökänneet hänen väkensä päälle, kun se palasi vierailemasta erään alaruhtinaan luota. Itse oli kuningas muka aina rakastanut valkoisia ja halunnut heidän kanssaan ystävyyden liittoa, vaan ei voinut ymmärtää noin kavalan hyökkäyksen tarkoitusta. Hän kysyi siis englantilaisten päälliköltä mitä vihollisuudella tarkoitettiin ja pyysi, että hänen lähettiläänsä lähetettäisiin takaisin.