Englantilaiset arvelivat että kuningas joko oli perinpohjainen lurjus tai narri, joka ei ymmärtänyt mikä kallis aika häneltä meni hukkaan sellaisten lapsellisten kirjeiden kirjoituksessa, kun hän vielä taisi pelastaa kuningasvaltansa hankkimalla tietoa siitä, millä ehdoilla hän vielä nyt viimeisellä hetkellä voisi saada rauhaa.
Herättääksensä ashantien lähettiläissä pelkoa antoi englantilaisten ylipäällikkö harjoituksen vuoksi ampuella gatling-kanuualla Prah-virran pintaan, joka luotituiskusta rupesi ikäänkuin kiehumaan. Ashantit mutisivat hiljaa keskenään ja katselivat toisiinsa peljästyneinä.
Lähettiläät lähetettiin takaisin ashantien kuninkaan luokse ja saivat viedä mukanaan ankaran uhkauskirjeen, jonka johdosta kuningas Koffi noin viikon kuluttua, tammikuun 15 p. 1874 lähetti vastauksen, selitellen tahtovansa tehdä rauhan valkoisten kanssa. Hän oli myös laskenut vapaaksi erään saksalaisen lähetyssaarnaajan, joka oli 5 vuotta pidetty vankina Kumasissa ja oli kärsinyt sangen paljon, niin että hän kivuloisena vaivaisena tuli pois. Tältä saivat englantilaiset tietää yhtä ja toista ashanteista. Kuningas oli alussa ollut ylen määrin ihastunut, kun hän sai kuulla sotajoukkonsa saapuneen Dunqwakiin asti, mutta kun hänen päällikkönsä suunnattomasti liioitellen olivat kertoneet valkoisten suuresta voimasta ja heidän hirmuisista kanuunistaan, niin oli kuninkaan rohkeus kokonaan masentunut ja pelko oli Kumassissa yleinen. Englantilaisten etujoukot olivat sitäpaitse jo valloittaneet Adansivuoret, jotka ovat ainoa luonnon varustama varustus Kumassin ja Prah-virran välillä ja ashantien pääkaupunkia näytti perin mahdottomalta puolustaa menestyksellä.
Adansivuoren läheisyydessä oli erään ashantien kuninkaan veronalaisen ruhtinaan pääkaupunki, johon englantilaiset majoittuivat läpi kulkiessaan. Stanley kehuu ashantien asunnoita erittäin siisteiksi ja että ne ovat koristetut monellaisilla somilla puuleikkauksilla. Huonekalutkin olivat valmistetut näppärästi, niin että valkoisten täytyi ihmetellä neekerien kätevyyttä ja taitoa puutöissä. Sen talon läheisyydessä, missä Stanley oli saanut yömajan, oli kaksi suurta puuta, joiden juurella ashantit pitivät jumalanpalvelustaan. Puiden ympäri oli tehty aitaus ja sen sisäpuolella oli maahan lyötyjen paalujen päällä alttarintapainen laitos ynnä pyhät astiat. Niihin kuului lasiputelin pohja, korvaton posliinituoppi ja kahvikuppi, jotka arvattavasti olivat ennen sotaa ostetut rantamaalla valkoisten kauppiasten puodeista. Muutamissa huoneissa oli oudonnäköisiä epäilyttäviä tavaramyttyjä ja kun englantilaiset niitä tarkastelivat, oli niiden sisässä pitkiin heiniin käärittyjä päällikkövainajien ruumiita ja pääkalloja. Kuusi sellaista oli sidottu yhteen kimppuun ja kun ne löydettiin, vietiin ne ulos metsään. Joka paikassa olivat asukkaat tulisella kiiruulla lähteneet pakoon, jättäen asumuksensa autioiksi, ja kun kaksi vanhaa vaimo-ihmistä eivät olleet ennättäneet pakoon, ennenkun englantilaiset tulivat, ihmettelivät he suuresti kun englantilainen päällikkö käski heidän korjata luunsa pois, sillä he olivat odottaneet joutuvansa orjiksi.
Kuta enemmän englantilaiset lähestyivät Kumassia, sitä levottomammaksi tuli mielentila siellä. Huhu kertoi sen lisäksi kaikellaisista enteistä. Muutamat kerskaavaiset päälliköt olivat selittäneet, että englantilaisten oli aivan mahdotonta päästä pääkaupunkiin; kuninkaan äiti oli uhannut tappaa itsensä, jollei heti tehtäisi rauhaa; kuningas itse marssii sinne tänne pääkaupungissaan ja kuulustelee ennustajiltaan, miten sota päättyisi. Kumassissa on suuri epäjumalalle pyhitetty puu hävitetty ja luottamus koko epäjumaliin ruvennut horjumaan. Ihan turhaan on epäjumalille tehty uhria, rikottu saviastioita, roiskutettu ohrajauhoja pyhien puiden päälle ja kaikkia tavallisia temppuja noudattamalla uhrattu ihmisiäkin; englantilaiset eivät siitä säikähdä, vaan lähestyvät aina lähemmäksi. Ei edes pumpulilangasta pensaihin ja puihin viritetyt sähkölennätintaijatkaan estä vihollisia; noitapappien kaikki taikakonstit ja ulvomiset ovat kuin huutavan ääni korvesta.
Kuningas ei kuitenkaan ollut toivoton menestyksestä. Hän käski koko sotajoukkonsa hajautua pieniin parviin ja vetäytyä pääkaupunkiin päin. Samalla hän laski vapaiksi viimeiset hänen vallassaan olevat valkoiset vangit, erään saksalaisen lähetyssaarnaajan vaimoineen ja lapsineen sekä erään ranskalaisen kauppiaan. Nämä toivat mukanaan kuninkaalta kirjeen, joka osoitti hänen olevan suuresti levottomana ja haluavan rauhaa. Hän ilmoitti sitoutuvansa maksamaan sotakulunkia, jos vaan englantilaiset eivät tulisi edemmäksi, sekä pyysi kenraali Wolseleytä odottamaan jonkun aikaa, että hän ennättäisi koota sen summan, jota häneltä vaadittiin sodankulunkien korvaamiseksi. Kaikki tämä oli kuitenkin pelkkää petosta ja kavaluutta ja kuningas Koffi oli saanut vapautetut vangitkin täydellisesti uskomaan, että hänen sotajoukkonsa oli hajonnut kokonaan, sekä kertomaan niin englantilaisille. Garnet Wolseley marssi kuitenkin pääjoukon kanssa yhä eteenpäin, samalla kun kolme muuta eri sotajoukkoa muilta haaroilta tunki samaa päämaalia, ashantien pääkaupunkia Kumassia kohti. Pahin pelko englantilaisilla sotilailla oli, että rauha tehtäisiin ilman taistelua, sillä luonnollisesti tuntui heistä vastoinmieliseltä, että ashantien valta, joka hävyttömimmällä tavalla oli vuosikymmenien kuluessa kohdellut englantilaisia, nyt sovinnolla pääsisi taas rauhaan, jonka sopimuksen se ehkä pian taas rikkoisi. Heidän mielestään oli ashantien maa kaikkien englantilaisten kärsimien tappioiden, tautien ja kulunkien jälkeen rangaistava niin ankarasti, että sen asukkaat monen miespolven aikaan vielä vastedeskin muistaisivat sen ja varoisivat toisen kerran, etteivät hyökkäisi valkoisten suojeluksen alla olevaa aluetta vastaan.
Englantilaisten pääjoukon marssiessa eteenpäin tekivät muutamat sen osastot pienempiä poikkeuksia syrjään, sillä vihollisparvia kuljeksi siellä täällä koettaen vahingoittaa heitä. Tälläisillä pikkuretkillä valloitettiin ja poltettiin kyliä ja silloin tällöin ryöstettiin niistä milloin mitäkin. Vihdoin oli englantilaisten vakoojien taitava ja uuttera johtaja lordi Gifford saanut tietää, että ashantien pääjoukko oli asettunut Egginassie nimisen kylän taakse ja Amoasul nimiseen kylään. Se seikka, että tämä suuri sotajoukko oli englantilaisten edessä, todisti ashanti-kuninkaan kavaluutta, ja kuinka älykkäästi hän oli viekotellut lähetyssaarnaajat uskomaan, että hänen sotajoukkonsa oli perinpohjin hajoitettu.
Englantilaisten sotajoukko, joka oli yhdistetty maa- ja merisotaväestä sekä heidän palveluksessaan olevista neekereistä, oli kaikkiansa 2,500 miestä. Erinomaisen suuri hyöty oli tykistöstä, jonka väestö oli ennen mainittuja Houssa-neekeriä. Nämä tekivät tehtävänsä kapteeni Raitin johdolla niin innokkaasti, ettei mikään joukko ollut heitä etevämpi. Skotlantilaisten raivoisa sota-into tappelussa tarttui houssa-neekereihinkin, ja tappelun jälkeen osoittivat suuret joukot surkeasti raadeltuja ashanteja, miten tärkeä tehtävä houssa-joukolla oli ollut vihollisen masentamisessa.
Ajettuansa viholliset pois Egginassiesta, jossa ashantit hirveällä tavalla saivat tuntea europalaisen joukon etevämmyyttä, syöksivät skotlantilaiset ja tykistö Amoasulin kylään ja täällä tuli vielä ankarampi kahakka. Kylän halki kulkevalla leveällä kadulla englantilaiset näkivät joukottain kylän asukkaita, jotka peljästyneinä kantoivat pois mitkä omaisuuttaan, mitkä haavoitettuja sotapäälliköitään. Eräs tykistön luutnantti huomasi sellaisen ryhmän, nimittäin neljä miestä, jotka kantoivat haavoitettua päällikköänsä, ja ammuttuansa pommin, joka räjähti rikki aivan heidän päittensä yläpuolella näki hän heidän joka ainoan kaatuvan kuolijaana maahan. Vihollinen oli taistellut hyvin itsepintaisesti ja sitkeällä urhoollisuudella, mutta sen täytyi peräytyä ankaran tappion jälkeen.
Juuri kun kiväärien ja tykkien jyske oli tauonnut ja tappelu oli arvattu päättyneeksi, alkoi kuulua kiivas ampuminen sotajoukon takaa. Ashantit olivat joutuneet tappiolle taistellessaan etu- ja molempia sivu-joukkoja vastaan ja koettivat kiertää englantilaisten joukkoa takaapäin hyökätäksensä sen päälle. Takapuolella oli kuitenkin englantilaisten reservijoukot, jotka eivät olleet ottaneet vielä osaa taisteluun ja saivat nyt kaikin voimin otella vimmattuja ashanteja vastaan. Eipä kauan kestänytkään, ennenkun nämä olivat joutuneet tappiolle myöskin takapuolella; mutta siihen ei taistelu vielä päättynyt, sillä ashantit tekivät yhä uusia hyökkäyksiä useilta eri haaroilta. Erääsen kylään oli englantilaisten sairaita ja haavoitettuja majoitettu ja kun ampuminen lähestyi tätä kylää, niin kuumetaudissa kipeänä oleva kapteeni ryhtyi komentamaan lähinnä olevaa sotaväen osastoa ja hänen onnistui vastustaa vihollisia useita tuntia, kunnes apua tuli pääjoukosta. Viholliset uudistivat hyökkäyksensä tuon tuostakin puoliyöhön asti ja vielä seuraavana aamuna kello kolmen aikaan tekivät he viimeisen ponnistuksensa vimmatulla kiivaudella, vaan heidän täytyi kuitenkin päivänkoitteessa peräytyä kestettyänsä melkein lakkaamatta 20 tuntisen tappelun.