Muistui mieleeni, ettei hämäläisiä ylioppilaita sopinut moittia vähemmästä huomaavaisuudesta ja kohteliaisuudesta kotipuolen naispuolista väestöä kohtaan, kuin muiden osakuntain puolelta oli nähty. Olihan äskettäin tapahtunut, että kun useita tunnettuja neitosia oli Jyväskylästä samalla kertaa Helsingissä käymässä, niin hämäläiset panivat toimeen iltaman, johon kutsuttiin kaikki hämäläiset neitoset, mitkä vain sillä kertaa Helsingissä tavattiin ja lienee niitä kutsuttu lisää Hämeenlinnasta ja Tampereelta. Tyttöjä huvitti teatteriravintolan yläsalissa vietetty iltama ja kotipuolen henki, joka siellä vallitsi, kun lisäksi melkein kaikki vieraat tunsivat suurimman osan osanottajista kotipuolensa nuorisoksi, ja tietysti sekin oli neitosista hauskaa, kun tiesivät, että tämä huvitilaisuus oli toimeenpantu juuri heidän hauskuudekseen.
Alkupuolella vuotta 1877 olin rahattomuuden tähden poissa yliopistosta ja mielihyvällä vastaanotin Jyväskylän lyseon rehtorin K. H. Kahelinin tarjoaman tilaisuuden tulla lyseoon väliaikaiseksi opettajaksi, kun maisteri F. W. Boucht oli kuollut ja tähän asti sijaisena toiminut maisteri oli lähtenyt Helsinkiin lukujansa jatkamaan. Rehtori ei keskellä lukukautta onnistunut heti saamaan toista viransijaista ja oli tyytyväinen kun sai minut, vaikka olin vain ylioppilas.
Jyväskylän lyseolla ei silloin ollut huomattavia stipendivaroja, niin että ne ylimmän luokan oppilaat, jotka olivat saaneet päästötodistuksen koulusta, saivat tavallisesti omin apuinensa lähteä Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Jyväskylän kaupungin asukkaitten keskuudessa oli kuitenkin kehittynyt tavaksi, että joka kevät kerättiin arpajaisten avulla varoja, jotta voitiin köyhiä ylioppilaskokelaita avustaa heidän ensimmäisellä matkallaan yliopistokaupunkiin valkoista lakkia saamaan.
Samaa tarkoitusta varten pidettiin taas arpajaiset keväällä 1877 ja arpajaistoimikuntaan valittuna jouduin keskusteluihin silloisen piirustuksenopettajattaren, neiti Hilda Söderströmin kanssa.
Kun olimme järjestäneet lahjoitetut arpajaisvoitot, lausuin iloni siitä, että kaupunkilaiset jälleen olivat näin runsaasti lahjoillansa muistaneet köyhiä poikia, jotka pyrkivät opintielle. Arvattavasti näistäkin pojista tulisi hämäläisen osakunnan ylioppilaita. Miten tuntuvaan tarpeeseen nytkin arpajaisten kautta saatavat rahat tulevat, sen tiesin kyllä omasta kokemuksesta, sillä kun minä vuonna 1873 Jyväskylässä olin saanut koulusta päästötodistuksen, niin isäni varoista ei riittänyt enempää kuin neljäkymmentä markkaa minulle matkarahoiksi. Sen lisäksi sain verkaisen juhlapuvun ja matka-arkun. Kun silloin lisäksi sain Jyväskylän kaupunkilaisten arpajaisilla kokoamista varoista koko sata markkaa, niin olin mielestäni suureen aarteen omistaja enkä tosiaankaan ollut eläessäni koskaan omistanut näin suurta rahasummaa. Kyllä silloin kelpasi lähteä Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Vielä vuosikausia jälkeenpäin tunsin kiitollisuutta niitä Jyväskylän asukkaita kohtaan, jotka silloin olivat minuakin auttaneet niinkuin monia muita. Ilman tätä apua olisin tuskin päässyt yliopistossa lukuja jatkamaan, sillä eipä isän varat riittäneet nytkään paremmin kuin ennen; köyhällä pojalla ei ollut uskallusta tehdä velkaa, jos joku olisi rahaa lainaksi antanutkin, ja ketä olisi rohjennut pyytää takausmieheksi, kun ei ollut mitään tarjottavaa takausmiehelle vakuudeksi?
Kyllä vain monella hämäläisellä ylioppilaalla on syytä kiitollisuudella muistella kotikaupungin asukkaita.
Neiti Söderström hymyili tyytyväisenä tästä tunnustuksesta, sillä hän ei ollut ensi kertaa tällaisissa arpajaispuuhissa. Saatuani tästä lisää rohkeutta uskalsin mainita, että hämäläiset ylioppilaat kuitenkin tuntevat ikävää kaipausta ja odottavat apua kotipuolen väeltä.
»No, mitä apua osakunta kokonaisuudessaan tarvitsee?» kysyi neiti Söderström.
»Hämäläisellä osakunnalla ei ole vielä omaa lippua.»
»Milloista lippua?»