Kun oli lipun jäljessä marssittu ja seisahduttiin johonkin, niin ei lipunkantaja jäänyt lippua vartioimaan, vaan hän asetti sen pystyyn sopivaan paikkaan, ja heti oli lipun ympärillä Ruotsin neitosia sitä tarkemmin katselemassa ja ihailemassa. Tytöille ominainen muistojen keräilemisen halu sai jonkun ruotsittaren taskussaan olevilla saksilla leikkaamaan langan pätkän laulajain lipun tupsusta ja hänen esimerkkinsä tarttui toisiinkin ruotsittariin. Vähän ajan kuluttua laulajain lipun koristetupsut muistuttivat kynittyjä kanoja, kunnes lipunkantaja pelasti lipun.
Suomen ylioppilaat olivat saapuneet Tukholmaan aikaisemmin kuin Lundin, Kristianian ja Köpenhaminan edustajat. He liikuskelivat pienemmissä ryhmissä katselemassa Tukholman nähtävyyksiä. Joka paikassa heidän ympärillensä kerääntyi tukholmalaisia ja Upsalan ylioppilaita tekemään tuttavuutta kutsuvieraitten kanssa ja kohteliaina isäntinä heitä opastamaan. Näin oli ryhmä suomalaisia joutunut Riddarholman kirkkoon katselemaan sen nähtävyyksiä. Suomalaisiksi heitä sanon, sillä silloin ei vielä kukaan Suomessa syntynyt Suomen kansalainen halveksinut suomalaisen nimeä. Finländare-sanaa ei silloin vielä oltu keksitty.
Jotkut suomalaisuuden viholliset eivät malttaneet olla vetämättä esille kysymystä suomenkielen tunkeutumisesta uhkaavaan valta-asemaan Suomessa selittäen, miten se uhkasi hävittää maassa kaiken länsimaisen sivistyksen j. n. e. Se virsi on Suomessa liiaksi tuttu, että sitä tässä tarvitsisi tarkemmin selostaa. Ruotsalaiset kuuntelivat noita juttuja kummastellen ja heidän kasvoillansa alkoi yhä selvemmin kuvastua närkästys. Luuli näkevänsä heidän silmistään ajatuksen: vai sellaisia vieraita me olemmekin saaneet joukkoomme, noita kamalia fennomaaneja, joista on hämäriä huhuja kuulunut.
Sattuipa saapuvilla olemaan savokarjalaisten edustaja maisteri Malmberg, jota uusmaalainen suomalaisten solvaaja ei ollut huomannut tai tuntenut, jotta olisi voinut häntä karttaa. Ja kun Malmberg (Mela) heti sen jälkeen ryhtyi oikaisemaan edellisen puhujan parjauksia, kuuntelivat ruotsalaiset tarkkaavasti myöskin vastapuolta.
»Viimeinen puhuja on perinpohjin erehtynyt suomenkielisten päämääristä, joita hän ei nähtävästi tunne», sanoi Malmberg. »En tahdo kotimaisia erimielisyyksiämme ja väittelyjämme vetää esiin Ruotsissa pohdittaviksi, sillä täällä ei ole niiden oikea ratkaisupaikka. Tahdon vain oikaistakseni mahdollisesti täällä syntyvää väärää käsitystä mainita, että kun Suomenmaan koko asukasluvusta ainoastaan kahdeksas osa äidinkielenänsä käyttää ruotsia, niin suomenkielinen osa maamme väestöstä haluaa saada lapsillensa opetusta omalla äidinkielellä. Äidinkielen merkitys kansan sivistykselle ymmärretään kyllä täällä Ruotsissakin, kun vain maltetaan ajatella sitä aikaa, jolloin Upsalan yliopistokin perustettiin. Jokaisen, joka tahtoi saada sivistystä ja koulutietoja, täytyi ensin oppia latinaa, jolla kielellä oppi annettiin. Äidinkielen laiminlyömisestä oli seurauksena, että vain harvat pääsivät sivistyksestä osallisiksi. Mikä alennustila siitä seuraa kansakunnalle, jos vain vähäpätöinen osa kansasta on sivistynyttä, sen jokainen ajatteleva ymmärtää. Sen tähden suomenkielen harrastajat tahtovat saada Suomessa perustetuksi suomenkielisiäkin kouluja kansan suuren enemmistön lapsille. Meidän mielestämme osallisuus sivistykseen ei saa olla kansakunnan pienen vähemmistön yksinomaisena erikoisoikeutena. Edelliselle puhujalle täytyy olla tunnettua, että Suomessa tätä nykyä (v. 1877) on ainoastaan kaksi suomenkielistä valtion ylläpitämää yliopistoon valmistavaa koulua, toinen Jyväskylässä ja toinen Hämeenlinnassa, johon se Helsingistä karkoitettiin, etteivät siinä harjoittelevat opettajat saisi nauttia yliopistokaupungin etuja. Vaikka Suomen asukkaista valtava enemmistö on suomenkielistä, on sen tarpeeksi vain vähän kouluja, mutta ruotsinkielisiä niin runsaasti, että moni niistä kituu oppilaitten puutteesta. Puhe länsimaisen sivistyksen hävittämisestä on perätöntä juttua, sillä suomenkielisissä kouluissa opetetaan samoja oppiaineita kuin ruotsinkielisissäkin, ja ylimalkaan yhtä perusteellisesti.»
Se mies, joka oli fennomaaneja vastaan tehnyt ilkeät syytöksensä, tunsi itsensä perinpohjin nolatuksi eikä kyennyt vastaväitteitä tekemään. Läsnäolleet ruotsinmaalaiset ryhtyivät entistä suuremmalla huomaavaisuudella jatkamaan keskustelua Malmbergin kanssa. Heidän joukossaan oli myös eräs neiti, joka loistavan älynsä ja sujuvan puhelahjansa puolesta oli muita etevämpi. Tämä pani kysymyksillänsä suomalaisten moittijan ahtaalle.
»Teidän moitteenne omia suomenkielisiä kansalaisianne vastaan sisältävät kyllä raskaita syytöksiä, mitkä tämä toinen kansalaisenne on kumonnut, mutta millä tavalla te, ruotsia puhuvat, länsimaista sivistystä omassa maassanne levitätte? Te väitätte suomenkieltä puhuvaa osaa omasta kansastanne sivistymättömäksi ja sivistykselle vihamieliseksi. Teidän puheenne ei kuitenkaan ole ollut vakuuttavaa. Mahdatteko oikein tuntea niitä, joita moititte? Oletteko paljon liikkunut suomenkielisen väestön keskuudessa? Totta kaiketi ainakin puhutte suomenkieltä?»
»Eihän toki», vastasi helsinkiläinen, »emme me sellaista kieltä puhu emmekä huoli oppiakaan.»
»Ja te julkeatte puhua näin täällä Ruotsissa! Minä teidän sijassanne sitä häpeäisin.»
»Niin, meidän Suomessa asuvien ruotsalaisten valitettavana kohtalona on se, ettei meitä ja meidän asemaamme täällä Ruotsissa oikein ymmärretä.»